Esikoiskirjailijan elämää: Tahto ja ääni

Sairaudet ovat kuin dramaturginen kone, opasti minua erään käsikirjoituskurssin kirjailijamentori noin viisi vuotta sitten. Ja totta vie, oikeassa hän olikin: sairauksissa draaman kaarta ei ole tarpeen erikseen etsiä ja sitten piirtää. Tapahtumien kyllin hyvä taiteellinen järjestely riittää.

Sain heti valmistujaisteni jälkeisellä viikolla niin pahan kiputilan, etten käytännössä kyennyt istumaan kolmeen päivään. Kipu katkesi onneksi viidentenä päivänä lääkkeiden ja ennen kaikkea fysioterapian voimin, mutta säikäytti mieleni pahanpäiväisesti. Nyt päällä on kaksi tymäkkää antibioottikuuria ihotulehdukseen. Olen yrittänyt viime päivät sietää parhaani mukaan kipulääkkeiden ja antibioottien yhdistelmästä aiheutuvaa kuvotusta.

Monet ovat muuttujat.

***

Kun kipu jylläsi melko lailla säästelemättä, yritin suunnata ajatukseni mahdollisimman suurelta osin kaikkeen muuhun paitsi ympäröivään todellisuuteen. Ahmin Ylen Areenasta Downton Abbey -televisiosarjaa niin monta jaksoa kuin suinkin itseltäni kehtasin. Ja siinä katsellessani taas vähitellen mustin, miksi alkoi syntyä tekstejä, jotka jalostuivat lopulta esikoisromaanikseni Älä irrota (Type & Tell 2017).

Jos kipua ei voida poistaa, omaa oloaan voi koettaa hallita ainoastaan mielellä, aivotyöllä. Huijaamalla itsensä toisiin todellisuuksiin, asioihin uppoutumalla, vaikka noin esimerkiksi. Tuon aivotyön mekanismi kiehtoo minua edelleen, ja tällä kertaa puhun itsestäni – miten nainen, joka vasta pohdiskeli mahdollisen väitöskirjan artikkeleja, hetkessä vajoaa television loputtomaan värikuvaan vain siksi, ettei äkkiä muuta voi?

Ja yleisemmin: miten sellaisen käsittelee, miten elämäänsä hyväksyy?

Moinen heittelehtivä onnen ja murheen vaihtelu voi kuulostaa hurjalta, mutta sairauksien kanssa siihen joutuu tottumaan. Koskaan kun ei tiedä.

***

Saan viikoittain jossakin muodossa myös muistutuksen siitä, miksi olen tahtonut kirjoittaa nyt pisimmällä olevaa käsikirjoitustani, Tekstiä, työnimellä Rouva Niemi. Tämänkin merkinnän alussa siteerasin viimeaikaista sairauskertomustani, siis sairauksia, hankaluuksia ja haasteita, aivan tarkoituksella. Pohtiminen kun loppuu usein noihin kolmeen yleisellä tasolla puhuttaessa.

Nimittäin sairaalla tai vammaisella – tai on hän sitten kumpaakin – ei tunnu olevan edelleenkään juuri muita julkisia rooleja kuin vammansa tai sairautensa. Tästä olen kirjoittanut ennenkin: vaikkapa työssäkäyvän, aktiivisen eläkeläisen, puolison, sisaruksen tai vanhemman roolit eivät kuulu julkiseen keskusteluun. Tai kuuluvat ne, hyviä esimerkkejä bloggaajista ja somepersoonista on, mutta perinteisen median pintatasoon muiden roolien näkökulma vaikuttaa ulottuvan kovin kitsaasti. Sairaus tai vamma nielevät ison tilan eikä kumpikaan niistä näyttäydy sinä rinnallakulkijana, joksi minä ne koen minkäänlaisten määritteiden sijaan. Otsikoihin nostetaan tietty vamma, sairautta korostetaan.

Juuri vaimon roolia, johon käsikirjoitukseni työnimi Rouva Niemi tietenkin viittaa, minua kiinnostaa tutkia useastakin eri syystä. Eikä vähiten siksi, että rooliin kohdistuu nimenomaan ennakko-odotuksia ja -luuloja ympäröivästä yhteiskunnasta käsin. Puhutaan sitten vammasta ja sairaudesta tai ei, ilma on ylipäätään sakeanaan hyviä ja vähemmän hyviä ohjeita ja neuvoja siitä, mitkä ovat hyvän puolison raamit ja millainen ihminen ne täyttää.

Mutta sivuttakaamme nyt se keskustelu ja palatkaamme alkuasetelmaan. Olettakaamme itsestäänselvästi, että ihminen on muutakin kuin vain sairautensa tai vammansa. Ja jos tähän päätelmään pitäisi keksiä suoraviivaisin reitti, minun vastaukseni on ihmisyys. Sillä suurin osa ennakkoluuloista ja vastakkainasettelusta katoaa heti, kun muistamme, että vamman tai sairauden kanssa elävä on täysin samanlainen ihminen kuin kaikki muutkin. Hän ehkä vain käyttää pyörätuolia liikkumisessa kuten minä tai kommunikoi viittomilla. Maailmassa on luultavasti näin ollen joitakin esteitä ja rajoitteita, mutta ainakin useimmiten ne ovat ylitettävissä. Eikä äsken mainitsemani kuitenkaan sulje pois sitä, etteikö maailman esteistä voisi tuntea toisinaan surua, vihaa ja turhaumusta. Yhtä kaikki sairauden tai vamman kanssa elävä on silti ihmisenä täysi: tunteva, ajatteleva, tarvitseva. Ei pelkkä hoivan kohde tai tilanteensa vanki, sairautensa määrittämä.

Ihmisyydellä ovat näppinsä pelissä myös siinä, että ihminen koettaa laittaa itsensä selviytymään – kivusta, sairauksista tai mistä tahansa muusta ikävästä ja lamaannuttavasta. Emme voi valita elämämme tähtiä, alkuasetuksia. Kaikilla sekä jotakin onnellista että jotakin vähän vähemmän kaivattua. Ajattelen kuitenkin niin, että meillä on, mistä tahansa huolimatta, voimakas tarve ja halu etsiä hyvää ihmisyyttä. Me emme anna periksi vaikeuksien edessä siksi, että saisimme kutsua itseämme sankareiksi.

Me tahdomme olla ihmisiä, jotka tuntevat leppeän kesätuulen käsivarrellaan ja jotka pystyvät nauramaan. Me haluamme silittää rakkaamme poskea, painautua ihan liki ja unohtaa hetkeksi sen, missä oikeasti olemme. Me tahdomme sytyttää pimeänä iltana kynttilän, rauhoittua, tehdä uusia suunnitelmia.

***

Edistyykö käsikirjoitukseni sitten?

Jos ennustaa pitää, ei ihan heti. Ensin pitää vaientaa sisäinen epäilyksen ääni, ehkä toteuttaa uusi, toinen romaani-idea.

Aivan aluksi täytyy voittaa pelkonsa.

*Tämä Esikoiskirjailijan elämää -blogi kertoo esikoiskirjailijan arjesta ja ajatuksista. Esikoiskirjailijan elämää -blogia ylläpitää esikoiskirjailija Kata Melander. Klikkaa tästä profiileihini Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa.

2 kommenttia artikkeliin ”Esikoiskirjailijan elämää: Tahto ja ääni

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s