Nyt minä kuvittelen, että tämä blogipäivitys on vähän niin kuin kirje. Sillä vaikka vähän aikaan en ole löytänyt minkäänlaista sidettä sanoihin, taannoin totesin, että tämän minä osaan: minä osaan kirjoittaa pitkiä kirjeitä. En tiedä, voiko niitä sanoa rakastavansa. Jos voi, minä rakastan. Minä pidän niiden hengästyttävästä rytmistä, siitä, että niissä asioita yksi kerrallaan peratessaan oikeastaan hengittää ja ajattelee samassa rytmissä. Ei koskaan tuumi seuraavaa sanaa, antaa vain rytmin viedä. Rytmin ja aatoksen, tunteen, mieltä polttelevan seikan, ihan arkisenkin asian.

Ilmassa leijuu jo syksy. Koulut ovat alkaneet, puiden vehreys alkaa hiljalleen ruostua, tähtitaivas peittää pimeneviä iltoja ja minä olen selvittänyt viikon toisensa perään. Päivä kerrallaan, vastannut aina haasteeseen kerrallaan, ja aina on tullut uusi, joka ovesta ja ikkunasta, tuulet eivät ole myötäilleet, ne ovat pakottaneet katsomaan suoraan eteen. Mutta vaikka väliin on täytynyt hengitellä, minulla on nyt kaksi väitöskirjaohjaajaa. Minulla on puolivalmis tutkimussuunnitelma, ensimmäinen väikkäripalaveri takana ja toinen tulossa, paljon sähköposteja. Aloittelevan subjektitutkijan arkea.

Minä elän kauhun ja innon välimaastossa. Hyvästelen palastellen perustutkinto-opiskelijaidentiteettiä, otan vastaan täysin uudenlaista syksyä. Se haastaa ja on mahdollisuus samaan aikaan. Toisaalta luo innolla uutta, valitsee elämänreittiään, mutta jostain hiipii pistävän säännöllisesti krooninen epävarmuus suunnasta. Näin monta vuotta opiskelua, ja entä, jos päädyn johonkin elämän sysimetsään, keskelle pimeyttä, hukkaa? Missä minä olen viiden vuoden päästä – tai edes vuoden?

Olen lukenut tänä kesänä (kesä-heinä-elokuu) jo yhdeksän kirjaa. On ollut ihanaa löytää taas lukemisen ilo tiukan gradukevään jälkeen. Kaikki ne maailmat, henkilöt, paikat, historia. Kaunokirjallisuus on ihmiskunnan halvin henkivakuutus. Nyt luvussa on kesän kymmenes kirja, Teemu Keskisarjan hykerryttävän mestarilliskielinen Aleksis Kiven elämäkerta, Saapasnahka-Torni. Olen niin monesti lonksuttanut leukojani vähemmän mairittelevasti kansalliskirjailijamme Seitsemästä veljeksestä, olisin joskus jopa ollut valmis luovuttamaan koko kansalliskirjailija tittelin Minna Canthille (sillä Juhani Aholta löytyy jo epävirallinen), että tahdoin haastaa itseni: mikäs heppu tämä Kivi onkaan miehiään? Löydänkö argumentteja, jotka kenties antaisivat hänelle mietteissäni vähän armoa, periksi, siimaa?

Iltaisin kuitenkin palaan myös syksyllä opiskelijaksi. Täydennän tutkintoani luovan kirjoittamisen perusopinnoilla.

Nuo opinnot ovat olleet kirjoittajana kasvamisen suunnitelmassani pitkään se ensimmäinen kohta. Lupasin itselleni jo neljä vuotta sitten, että kunhan gradu on valmis, annan itselleni luvan keskittyä luovaan kirjoittamiseen ja ilmoittautua perusopintoihin. Pelotti vielä silloinkin, kun painoin ilmoittautumisnappia, tiedä sitten mikä. Uusi, tuntematon vai kaikki kirjoittamisen lajit? Haaste on heitetty.

Minä kirjoitan syksyllä, se on varmaa. Minä olen koko syyskuun illat kiinni maanantaista keskiviikkoon ja se on vasta alkua, minulla on kolme romaani-ideaa, joista kaksi on aloitettuna käsikirjoituksena ja yksi löyhänä synopsiksena muistivihossa. Ja läksyt, niitä varmasti tulee, ja ehkä niitä voisi vilautella täälläkin.

Kaikkein mieluiten haluaisin puhua teidän kanssanne ajan mittaan toisesta romaanista. Kyllä minä kieliopistakin voin tunteja puhua. Mutta sen taidan säästää toisiin foorumeihin.

Fundeeraukseni alkavat lähestyä loppuaan, ja huomaan olevani iloinen, että kirjoitin tämän tekstin. On kiva olla blogin äärellä taas, tuntea se kihelmöinti rintakehän alla, kun teksti virtaa, virtaa ja polveilee, innostus, joka saa tarkentamaan katsetta lähemmäs ruutua, lähemmäs tiettyä sanaa. Henkinen hengästys. Huokaus.

Ja eräs keskiviikkoilta.

Teidän
Kata

*Tämä Esikoiskirjailijan elämää -blogi kertoo esikoiskirjailijan arjesta ja ajatuksista. Esikoiskirjailijan elämää -blogia ylläpitää esikoiskirjailija Kata Melander. Klikkaa tästä profiileihini Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa.