Jostakin pitää aloittaa, vaikka pää on pyörällä.

Aloitin menneen syyskuun alussa luovan kirjoittamisen perusopinnot ja maisterintutkintoni täydentämisen. Tähän syksyyn kuuluu kaksi opintojaksoa: johdantokurssi ja proosan kirjoittamisen kurssi. Johdantokurssilla tutustutaan kaikkiin niihin kirjoittamisen lajeihin, joista on oma opintojaksonsa. Samaan aikaan alkanut proosan kirjoittamisen kurssi on siis erikoisalakursseista ensimmäinen.

Ennen proosaa johdantokurssilla sai käsittelynsä draama. Ja kuten jokaisen kirjoittamisen lajin kohdalla, draamaan liittyi myös läksy: piti kirjoittaa näytelmän kohtaus. Aloitin draamaläksyn tekemistä hyvissä ajoin, koska pelkäsin, että draama olisi jotenkin kimuranttia. Mietin hetken aihetta. Sitten avasin koneeltani Tekstin, työnimellä Rouva Niemi kulkevan romaanikäsikirjoituksen. Pyöritin tekstin alusta loppuun koko 50 sivun mitassaan ja tulin samaan lopputulokseen kuin aiemminkin.

Jos tästä romaanin haluaa, on aloitettava kokonaan alusta.

Sain ajatuksen: päätin pitää tekstin aihelman ja kokeilla, miten se taipuu draamaksi. Niin myös aloituskohtauksessa, joka ei ole tippaakaan sitä, mitä romaanikäsikirjoitusversiossa. Kirjoitin nopeasti sivun, pari lisää. Jostakin syystä jatkoin seuraavana päivänä. Kun kohtausharjoituksen kalmanlinja vajaan viikon päästä siitä koitti, olin kirjoittanut viikossa jo ensimmäisen näytöksen, 19 liuskaa. Päätin jatkaa, suunnittelin kolme muuta näytöstä ja niiden teemat. Tasan neljä viikkoa kohtausharjoituksen aloittamisesta, viime maanantaina, kasassa oli jo koko näytelmä: neljä näytöstä, 75 liuskaa.

Yllätin itsenikin melko tavalla.

Ensinnäkään en ole koskaan kirjoittanut mitään näin nopeasti. Näytelmäliuskassa on toki vähemmän tekstiä kuin romaaniliuskassa, mutta silti: tahti huimasi. Kyse ei kuitenkaan ollut siitä, että olisin vain hutaissut: jos koskaan, en ole ainakaan pitkään aikaan kokenut niin voimakasta tunnetta kuin näytelmätekstini kohdalla, että jokin teksti on kirjoitettava. Se sai minut pauloihinsa yhä kiihtyvällä tahdilla loppua kohden – vähän kuin itse draamankaari. Lisäksi huomasin, että on psykologisella tasolla todella helpottavaa saada esikoisromaanin jälkeen jokin kokonaisuus valmiiksi, vaikka kyse onkin ykkösversiosta, jolloin ei voida ehkä toisaalta puhua valmiista, mutta kuitenkin. Draamateksti alkoi myös kantaa itse itseään: löyhän synopsikseni aukot tulivat sulavasti täytetyiksi, varsinaisia jumipaikkoja ei ollut. Pitkän vaikean kauden jälkeen oli melkoinen kontrasti kirjoittaa tällaisella vimmalla.

Draama teksti- ja taiteenlajina on kiehtonut minua aina. Ennen luovan kirjoittamisen opintojeni alkua en uskaltanut siitä huolimattakaan heittäytyä draaman puolelle – vaikeuden pelko esti. Olen siis todella iloinen, että johdantokurssin läksy pakotti minut tutuksi draaman kanssa, sillä olen löytänyt täysin uudenlaisen ja kiehtovan kirjoittamisenlajin maailman. Proosaa en ole suinkaan jättämässä, mutta tuntuu todella mahtavalta saada sen rinnalle myös toinen laji.

Tänään näytelmä lähti kommenteille. Olen onnellinen, että tekstini lukijaraatiin kuuluvat sekä yksi luottolukijoistani että yksi ihan oikea ammattilaisnäyttelijä. Mielenkiinnolla odotan heidän näkemyksiään.

Elämä on, kuulkaa, täynnä yllätyksiä.

*Tämä Esikoiskirjailijan elämää -blogi kertoo esikoiskirjailijan arjesta ja ajatuksista. Esikoiskirjailijan elämää -blogia ylläpitää esikoiskirjailija Kata Melander. Klikkaa tästä profiileihini Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa.