Kontrasti oli jälleen kova: maanantaina vietin pitkän päivällisen ystäväni kanssa, söimme, nauroimme ja vaihdoimme päällimmäiset kuulumiset, sitten matkani jatkui lapsuudenkotiini, jossa odotti äiti ja kissamme, lempeä jättiläinen (Nekku ei ole keveimmästä päästä).
Eilen olin levossa kivun vuoksi käytännössä koko päivän. Vielä tänään aamulla ei löytynyt yhtään asentoa, jossa olisi hyvä olla. Päätin nousta, piristää itseäni banaanipannareilla, tehdä palsternakkasosekeittoa lounaaksi. Varjelin poissaolotilastojani ja tsemppasin itseni luovan kirjoittamisen iltaluennolle, mutten ole lainkaan varma, istunko tämän urakan jälkeen huomenna. Toivottavasti istun.
Proosan kurssin lopputyönovellista tuli myös tänään palautetta. En onnistunut niin hyvin kuin halusin. Syykin on ehkä ilmeinen: puristin erästä romaani-ideaani tiiviiseen muotoon, eikä se ole välttämättä kiitollinen tie. Romaani-ideassa on jo valmiiksi enemmän lankoja, novelli on pelkistetympää.
Iltateetä juodessa kurkkua karhensi. Tajusin, miten paljon kaipaan takaisin näytelmän kuplaan, fiktion kuplaan. Maailmaan, jossa vallitsee minun luomani järjestys, jossa ei tarvitse epäillä mitään. Ja sinne kuplaan olen onneksi pääsemässä takaisin, kunhan saan näytelmästäni kolmannet kommentit. Ensimmäiset kaksi olivat hirveän rohkaisevia. Silti töitä on jäljellä.
Kirjoittamisen avaruus, käsi kädessä tekstin rakentamisen kanssa, on yksi suuri ristiriita. Luomisen ulottuvuuksia ovat parhaimmillaan into, kipinä, palo, turvallisuudentunne, hehku imu. Tekstin ulkoinen todellisuus on raaka – on vain koko ajan tehtävä suunnitelmia, töitä, paljon töitä – ja katsottava, mihin se riittää. Vaikka varmuutta ei ole mistään, edes usean muokkauskierroksen jälkeen, on vain pystyttävä luottamaan:
Kyllä. Tämä teksti kantaa.
Luottamus on ollut viime pari vuotta kirjoittajanurani vaikein asia. Toisaalta, kun pääsee vaiheeseen, johon kaipaa, joka ikinen kivi matkalla unohtuu.
Joskus on aikoja, jolloin ei voi muuta kuin kaivata.
*Tämä Esikoiskirjailijan elämää -blogi kertoo esikoiskirjailijan arjesta ja ajatuksista. Esikoiskirjailijan elämää -blogia ylläpitää esikoiskirjailija Kata Melander. Klikkaa tästä profiileihini Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa.
Kata Melander 
Hei Kata! Olen tänään lukenut kirjasi Älä irrota. Kiitos kirjastasi, se oli taitavasti kirjoitettu ja vahva lukuelämys. Mielenkiintoista oli se, että siinä liikutaan opiskelumaailmassa, jota ”vammaistarinoissa” harvoin on esillä. Se avartaa näkökulmaa, että vammaisuutta joudutaan elämään tavallisen elämän keskettä ja perimmäiset kysymykset ovat samat kuin kaikilla muillakin ihmisillä.
Olen ilolla seurannut, miten uusi polvi on alkanut sanoittaa vammaisuuden kuvaa uudella, rohkealla tavalla. Itselläni on synnynnäinen vamma ja kun synnyin jo 1940-luvullat elämänkaareni on aika historiallinen. Siihen kuuluu esimerkiksi peruskoulun, silloisen kansakoulun käyminen sisäoppilaitoksessa Helsingiissä, vaikka lapsuudenkotini sijaitsi Pohjois-Karjalassa. Olen kirjoittanut lapsuudenkokemuksistani kirjan nimeltä Kukkia lumessa. Se ilmestyi vuonna 2015 Kirjokannen kustantamana, joten esikoiskirjailija olen minäkin vaikka näin varttuneella iäll.ä.
Seuraan blogiasi ja topivon sinulle onnekasta tulevaisuutta kirjoittajana ja muussakin elämässäsi!
Terveisin Helvi AHVENAINEN Lieksa
Hei Helvi! Lämmin kiitos lukijapalautteestasi! Ihanaa kuulla, että Älä irrota oli sinulle lukuelämys. Vammaisuuden historia on tosiaan melko toisenlainen kuin tänään. Sain käydä kouluni tavallisessa koululuokassa kotipaikkakunnallani. Tavallista arkea ja siihen liittyviä asioita olen koettanut korostaa: vamma tai sairaus on vain ominaisuus.
Omaelämäkerrallinen kirjasi kuulostaa kiinnostavalta. Erilaiset vammaisuuden kuvat ovat tärkeitä, jotta saamme vammaisuutta monipuolisesti esiin myös kirjallisella kentällä. Kaikkea parasta myös sinulle!
Terveisin Kata