Tänään lukemistani uutisista irrotan teille vain yhden lauseen, joka jäi kaikumaan mieleeni. ”Sairauden myötä hän sai rohkeuden elää omannäköistä elämää.” En puutu artikkeliin sen enempää, sillä se ei muutoin liity pohdintoihini mitenkään. Nappaan vain yhden lauseen.

Sillä juuri noin minäkin olen sen kokenut.

Moni yllättyy, kun kerron, että ilman kipua minusta tuskin olisi tullut kirjailijaa – tai ainakaan niin pian kuin tuli, kohta kolme vuotta sitten. Monet muistavat minut lapsuudessani kunnianhimoisena proosatyttönä, joka kirjoitti romaanikäsikirjoituksiaan innokkaasti ja lähetteli niitä myös kustantamoihin. Lapsuudenhaaveisiin kirjailijuus toki kuului, mutta kun hylkyjä tuli, se ei ollut aikuisuuden kynnyksellä mitenkään ylitsepääsemätöntä. Ehtiihän sitä. Tarkemmin ajateltuna olin todella haaveksiva lapsi, joka rakasti sitten kun -leikkejä. Ylivoimainen suosikkini oli ”sitten kun pääsen yliopistoon”. Tiedon rajaton taivas, siksi yliopiston kuvittelin.

Enkä yhtäältä katsottuna ollut paljoa väärässä. Toisaalta katsottuna taas täysin.

Kun kipusairauteni laukesi kolme viikkoa yliopisto-opiskelun aloittamisen jälkeen, en istunut kolmeen viikkoon. Kipulääkitykseni kohosi huimasti. Yö ja päivä sekoittuivat toisiinsa. Minusta tuli kotini vanki. Kolmeen viikkoon minulla ei ollut muuta kuin tv. Kun olin hereillä, painoin tv:n navigaationappulaa ja tein itselleni ohjelmasuunnitelman. Se oli yksi keinoistani pitää pää veden pinnalla. Minusta, ihmisestä joka ei välillä moneen päivään muista edes avata televisiota, tuli television suurkuluttaja vastoin tahtoaan. Kolme viikkoa kului, selvisin ensimmäisestä koitoksesta. Jostain syystä tiesin myös koko ajan, että kipu jäisi. Jokin, joka oli iskeytynyt niin voimalla, ei hetkessä voinut lähteä, muistan ajatelleeni.

Mutta vaikka olen kivun kanssa paininut vuosien varrella lukuisia kertoja ja yhtä monta kertaa se on myös haastanut positiivisuuttani, juuri nuo yllä kuvaamani kolme viikkoa muuttivat elämääni kaikkein suurimmin. Sain käsityksen siitä, miltä tuntuu, kun ihmiseltä viedään hetkeksi koko elämä. Se oli aivan julmetun pelottavaa. Ennen kaikkea tajusin, että se leikki, jota olin koko siihenastisen elämäni pelannut, onkin oikeastaan jopa vaarallinen.

Ei ole mitään ”sitten kun”. On vain yksi hetki, jolloin kaikki voi olla ihan toisin.

Lakkasin siis alati vain odottamasta ja toivomasta parempaa. Tajusin myös, että aina ihminen ei voi vaikuttaa edes olosuhteisiinsa: omannäköisyys on luotava välillä hyvinkin ulkoa rajattuihin puitteisiin. Kauneutta on siellä, mihin sitä onnistuu luomaan. Vaikka asioita, joihin voi itse vaikuttaa, olisi minimaalinen määrä, aina on jotain, mihin voi vaikuttaa. Omannäköisyys heijastuu myös kauneuden vastakohtana, rajoina. Vähemmän kompromisseja, jossa itsellä on huono olla, enemmän tervettä itsekkyyttä ja piittaamattomuutta muiden mielipiteistä.

Niinpä minä rohkenin kuunnella haavettani kirjoittaa romaani. Ja onneksi onnistuin. Toisinkin olisi voinut käydä.

Sairauteni alkuviikot muistuivat taas mieleeni viime perjantaina, kun selvisi, että minulle on myönnetty opiskelupaikka Turun yliopiston humanistisen tiedekunnan tohtoriohjelmassa. Olen kuluneen vuoden voinut paremmin kuin vuosiin, vaikka kipu on varjostanut koko viikkoa, tätä päivää.

Vuoden alussa jatkan subjektitutkimuksen parissa kiitollisena siitä, että saan jälleen tehdä yhtä intohimotyötä: tutkia kielioppia, johon jo lapsena rakastui.

*Tämä Esikoiskirjailijan elämää -blogi kertoo esikoiskirjailijan arjesta ja ajatuksista. Esikoiskirjailijan elämää -blogia ylläpitää esikoiskirjailija Kata Melander. Klikkaa tästä profiileihini Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa.