Helmikuun puoliväli. Eteläisen Suomen hiihtoloma strattaamassa, täällä lumi on vain kaukainen ajatus talvisissa maisemapostikorteissa. Ja vuoden alku, se on ollut rankka. Jalassani diagnosoitiin kuun alussa painehaava. Sain selityksen pitkään jatkuville kivuille ja sille, miksei tuolissa istumisesta ole oikein tullut mitään (koska jalkojen painaessa astinlautoihin pieni varaus on jatkuvasti päällä).

Ja tämä kaikki on tarkoittanut aivan liikaa lepoa. Vähäunisia öitä, sillä särky on ollut enemmän tai vähemmän läsnä. Voimavarojen menettämistä. Olen jo puolentoista kuukauden ajan elänyt minimielämää – eli lähinnä hoitanut töitä ja opintoja. Muu aika on tarvinnut pyhittää vaakatasolle.

Minä pelkäsin jo omaa väsymystänikin ja pysyin hiljaa täällä. Kun monet viettivät viikko sitten lukurauhan päivää, olin niin suruissani yhtäkkisestä kipukohtauksestani ja siitä, että voimani eivät mitenkään tällä hetkellä lukemiseen, että suljin somen.

Kun vakeudet kestävät liian pitkään, ihminen käpertyy. Lakkaa puhumasta. Ja häpeää, niin minulle ainakin vieläkin käy. Miksen minä voi jo kertoa, että kierre on vihdoin ohitse, aurinko paistaa? Miksi ei enää oikein jaksakaan? Miksi yksi haava nujertaa, herravarjele, kun on selvitty pahimmastakin?

Jatkuva kipu, liika luopuminen. Kun päivät muuttuvat jatkuvaksi laskemiseksi siitä, mitä keho jaksaa ja mitä ei, pois jäävät usein ne asiat, jotka antavat energiaa. Lukeminen. Seesteinen viikonlopun päivä kahvilassa. Elokuvateatterit.

Silti olen ollut kaiken keskellä yhdeltä osin valtavan onnekas: olen saanut vuoden apurahan väitöstutkimukselleni Suomen Kulttuurirahastolta. Pöydällä on tällä hetkellä kolme tekstiä: väitöskirja, romaani ja näytelmä. Jos arvata saattaa, ensimmäinen edistyy nopeimmin.

Kiitos kaikille teille, jotka olette jaksaneet pysyä mukana, vaikka päivitystahti on nyt harventunut. Kun fiktiorintamalla nytkähtää jotenkin, raportoin ensi tilassa. Ja jos joskus heittäydyin oikein hassuksi, voin valaista teitä väitösaiheestani, suomen genetiivisubjektista. Mutta sen aika on sitten joskus myöhemmin. Älä irrota -esikoisromaaninikin täytti tammikuussa jo kolme vuotta.

*Tämä Esikoiskirjailijan elämää -blogi kertoo esikoiskirjailijan arjesta ja ajatuksista. Esikoiskirjailijan elämää -blogia ylläpitää esikoiskirjailija Kata Melander. Klikkaa tästä profiileihini Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa.