Draamakäsikseni tarina alkoi kehittyä päässäni jo parisen vuotta sitten. Silloin hätkähdin Kynnys ry:n uutiskirjeessä lukemiani lukuja: kuinka moni vammainen ihminen – erityisesti vammainen nainen – on kokenut jonkinasteista lähisuhdeväkivaltaa. Samoja lukuja en teille enää löytänyt – mutta tämän löysin. Sen sivun 20 luvut ovat suorastaan karmaisevaa luettavaa:

Suomessa vammaisen naisen riski joutua väkivallan kohteeksi on 2–4 kertaa todennäköisempi kuin vammattoman kanssasisarensa, usein juuri fyysisen tai henkisen heikommuuden turvin.

Se on niin paljon, että asiasta on pakko puhua enemmän.

***

Kokonaisuudessa on toki eräs lieventävä asianhaaransa. Avun antamisessa valtatilanteet ovat näkymättömiä, ja rajat on helppo ylittää. Voi olla siis niinkin, että avunantaja ei välttämättä edes oivalla ylipäätään käyttävänsä valtaa – tai käyttävänsä sitä väärin. Siksi, jos minä kouluttaisin hoito- ja hoiva-alan ihmisiä, aloittaisin ensimmäisen oppitunnin näin:

Avun antaminen on aina valtaa.

Sillä jo se, että tiedostaa käyttävänsä valtaa, voi estää vallan väärinkäytöksiä.

Itse aloin törmätä valtakysymykseen fyysisellä puolella yhä useammin, kun minusta tuli kipukroonikko. Kivulloinen kroppani loi uudet säännöt liikuttamiselleni. En voinutkaan seikkailla enää ihan missä vain ja kulkea miten pärryyttävää reittiä tahansa, esimerkiksi Turun (entisen) Kauppatorin läpi. Lisäksi kehoni alkoi kestää huonosti esimerkiksi äkkinäisiä liikkeitä vastakkaiseen suuntaan.

Oli niitä ihmisiä, jotka kuuntelivat ohjeitani. Ja oli niitä ihmisiä, joukossa niitäkin, jotka kerskailivat tehneensä samoin vuosikymmeniä, jotka vähät välittivät. Ja minä kannoin kivun, minun aikatauluni menivät uusiksi.

Pahimmillaan toinen ihminen vaikutti aikatauluuni koko seuraavaksi viikoksi. Ilman, että pystyin käytännössä tekemään mitään.

Kukaan ei satuta toista tahallaan, ja vahinkoja sattuu aina. Mutta tahattomuuden ei ole syytä kattaa ylimielisyyttä tai piittaamattomuutta, sillä, kuten todettua, kyse on sitä isommasta vallasta, mitä ratkaisevampi vaikutus sillä on autettavan ihmisen elämään.

***

Henkinen väkivalta, kuten muullakin elämän osa-alueilla, sen sijaan on edellistäkin näkymättömämpää. Näytelmäni pureutuukin enemmän siihen: miten päästää irti väkivallan pelosta, miten uskaltaa rakastaa toista ja mennä naimisiin, jos annettu malli on osin ihan toinen.

Moni vammainen kohtaa henkistä väkivaltaa jo lapsuudessaan. Vammaa ei välttämättä kotiympäristössä ymmärretä tai sitä ei välttämättä hyväksytä. Erilaisuudesta saatellaan huomauttaa jatkuvasti tai vaatia jotakin sellaista, mihin henkilö ei vammansa vuoksi pysty. Pahimmassa tapauksessa vammainen ihminen saattaa kasvaa siihen, että hänessä on jotakin vialla – vaikka ei ole.

Kuvittele tilanne, jossa toisella ihmisellä ei ole sinulle mitään muuta kuin pahaa sanottavaa. Niin, jos olet aikuinen, kävelevä ihminen, voit ainakin paeta paikalta. Voit mennä ulos, voit ehkä astua autoosi ja äänestää jaloillasi.

Vammainen ihminen ei välttämättä voi. Pahimmassa tapauksessa samalta ihmiseltä voi joutua pyytämään parin tunnin sisään pyytämään apua. Valta-asema voidaan tehdä jopa näkyväksi ”mihin sinä täältä pääsisit?” -tyyppisillä pikaistuksissa sanotuilla heitoilla.

Tämän kaiken vuoksi vammaisen naisen rakkaus suhteessa vammattomaan kumppaniin on väistämättä keskimääräistä suurempi riski. Ja tähän asetelmaan minä halusin näytelmäkirjailijana iskeä. Etenkin, kun kuvioon tulee mukaan vielä yhteiskunnallinen ulottuvuus.

***

Kuten lähteessäkin sivutaan, vammaiset naiset kohtaavat vähättelyä suhteessa sukupuoleensa ja seksuaalisuuteensa. Kokemuksestani sanoisin, että se on jopa tavallista. Ei tarvitse lukea kuin naistenlehtiä ahdistuakseen, mitä kaikkea naiseudelta vaaditaan. Ja jos olet vammainen nainen, jotkut pitävät itsestään selvänä, ettei noita vaatimuksia voi vammainen nainen mitenkään täyttää.

Ennakkoluulot ovat inhimillisiä. Se, mikä ei ole inhimillistä, on, että niitä nykyisin yhä useammin katsotaan oikeudeksi laukoa totuutena vasten kasvoja. Vaikka siten, että ”miehet kyllä osaavat olla aika vaativia” tai ”moni ei kyllä kestä pyörätuolia” ja niin edespäin. Esimerkkejä olisi jonoksi asti, mutta kurjinta on se, että vammaiset naiset kuulevat näitä lapsesta asti, tyttöiässä, jolloin ei ole välttämättä rohkeutta asettaa näitä lausumia ennakkoluulojen kehyksiin. Lapset kun usein uskovat sen, mitä aikuiset sanovat. Kaikenlaista saa kuulla aikuisenakin niin paljon, että valehtelisin, jos sanoisin, että kaikelta silti olisi helppoa vain sulkea korvansa.

Sanoissakin on isoa valtaa.

Apu ja rakkaus, valtakysymyksiä.

*Tämä Esikoiskirjailijan elämää -blogi kertoo esikoiskirjailijan arjesta ja ajatuksista. Esikoiskirjailijan elämää -blogia ylläpitää esikoiskirjailija Kata Melander. Klikkaa tästä profiileihini Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa.