Esikoiskirjailijan elämää: Apu ja rakkaus, valtakysymyksiä

Draamakäsikseni tarina alkoi kehittyä päässäni jo parisen vuotta sitten. Silloin hätkähdin Kynnys ry:n uutiskirjeessä lukemiani lukuja: kuinka moni vammainen ihminen – erityisesti vammainen nainen – on kokenut jonkinasteista lähisuhdeväkivaltaa. Samoja lukuja en teille enää löytänyt – mutta tämän löysin. Sen sivun 20 luvut ovat suorastaan karmaisevaa luettavaa:

Suomessa vammaisen naisen riski joutua väkivallan kohteeksi on 2–4 kertaa todennäköisempi kuin vammattoman kanssasisarensa, usein juuri fyysisen tai henkisen heikommuuden turvin.

Se on niin paljon, että asiasta on pakko puhua enemmän.

***

Kokonaisuudessa on toki eräs lieventävä asianhaaransa. Avun antamisessa valtatilanteet ovat näkymättömiä, ja rajat on helppo ylittää. Voi olla siis niinkin, että avunantaja ei välttämättä edes oivalla ylipäätään käyttävänsä valtaa – tai käyttävänsä sitä väärin. Siksi, jos minä kouluttaisin hoito- ja hoiva-alan ihmisiä, aloittaisin ensimmäisen oppitunnin näin:

Avun antaminen on aina valtaa.

Sillä jo se, että tiedostaa käyttävänsä valtaa, voi estää vallan väärinkäytöksiä.

Itse aloin törmätä valtakysymykseen fyysisellä puolella yhä useammin, kun minusta tuli kipukroonikko. Kivulloinen kroppani loi uudet säännöt liikuttamiselleni. En voinutkaan seikkailla enää ihan missä vain ja kulkea miten pärryyttävää reittiä tahansa, esimerkiksi Turun (entisen) Kauppatorin läpi. Lisäksi kehoni alkoi kestää huonosti esimerkiksi äkkinäisiä liikkeitä vastakkaiseen suuntaan.

Oli niitä ihmisiä, jotka kuuntelivat ohjeitani. Ja oli niitä ihmisiä, joukossa niitäkin, jotka kerskailivat tehneensä samoin vuosikymmeniä, jotka vähät välittivät. Ja minä kannoin kivun, minun aikatauluni menivät uusiksi.

Pahimmillaan toinen ihminen vaikutti aikatauluuni koko seuraavaksi viikoksi. Ilman, että pystyin käytännössä tekemään mitään.

Kukaan ei satuta toista tahallaan, ja vahinkoja sattuu aina. Mutta tahattomuuden ei ole syytä kattaa ylimielisyyttä tai piittaamattomuutta, sillä, kuten todettua, kyse on sitä isommasta vallasta, mitä ratkaisevampi vaikutus sillä on autettavan ihmisen elämään.

***

Henkinen väkivalta, kuten muullakin elämän osa-alueilla, sen sijaan on edellistäkin näkymättömämpää. Näytelmäni pureutuukin enemmän siihen: miten päästää irti väkivallan pelosta, miten uskaltaa rakastaa toista ja mennä naimisiin, jos annettu malli on osin ihan toinen.

Moni vammainen kohtaa henkistä väkivaltaa jo lapsuudessaan. Vammaa ei välttämättä kotiympäristössä ymmärretä tai sitä ei välttämättä hyväksytä. Erilaisuudesta saatellaan huomauttaa jatkuvasti tai vaatia jotakin sellaista, mihin henkilö ei vammansa vuoksi pysty. Pahimmassa tapauksessa vammainen ihminen saattaa kasvaa siihen, että hänessä on jotakin vialla – vaikka ei ole.

Kuvittele tilanne, jossa toisella ihmisellä ei ole sinulle mitään muuta kuin pahaa sanottavaa. Niin, jos olet aikuinen, kävelevä ihminen, voit ainakin paeta paikalta. Voit mennä ulos, voit ehkä astua autoosi ja äänestää jaloillasi.

Vammainen ihminen ei välttämättä voi. Pahimmassa tapauksessa samalta ihmiseltä voi joutua pyytämään parin tunnin sisään pyytämään apua. Valta-asema voidaan tehdä jopa näkyväksi ”mihin sinä täältä pääsisit?” -tyyppisillä pikaistuksissa sanotuilla heitoilla.

Tämän kaiken vuoksi vammaisen naisen rakkaus suhteessa vammattomaan kumppaniin on väistämättä keskimääräistä suurempi riski. Ja tähän asetelmaan minä halusin näytelmäkirjailijana iskeä. Etenkin, kun kuvioon tulee mukaan vielä yhteiskunnallinen ulottuvuus.

***

Kuten lähteessäkin sivutaan, vammaiset naiset kohtaavat vähättelyä suhteessa sukupuoleensa ja seksuaalisuuteensa. Kokemuksestani sanoisin, että se on jopa tavallista. Ei tarvitse lukea kuin naistenlehtiä ahdistuakseen, mitä kaikkea naiseudelta vaaditaan. Ja jos olet vammainen nainen, jotkut pitävät itsestään selvänä, ettei noita vaatimuksia voi vammainen nainen mitenkään täyttää.

Ennakkoluulot ovat inhimillisiä. Se, mikä ei ole inhimillistä, on, että niitä nykyisin yhä useammin katsotaan oikeudeksi laukoa totuutena vasten kasvoja. Vaikka siten, että ”miehet kyllä osaavat olla aika vaativia” tai ”moni ei kyllä kestä pyörätuolia” ja niin edespäin. Esimerkkejä olisi jonoksi asti, mutta kurjinta on se, että vammaiset naiset kuulevat näitä lapsesta asti, tyttöiässä, jolloin ei ole välttämättä rohkeutta asettaa näitä lausumia ennakkoluulojen kehyksiin. Lapset kun usein uskovat sen, mitä aikuiset sanovat. Kaikenlaista saa kuulla aikuisenakin niin paljon, että valehtelisin, jos sanoisin, että kaikelta silti olisi helppoa vain sulkea korvansa.

Sanoissakin on isoa valtaa.

Apu ja rakkaus, valtakysymyksiä.

*Tämä Esikoiskirjailijan elämää -blogi kertoo esikoiskirjailijan arjesta ja ajatuksista. Esikoiskirjailijan elämää -blogia ylläpitää esikoiskirjailija Kata Melander. Klikkaa tästä profiileihini Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa.

8 kommenttia artikkeliin ”Esikoiskirjailijan elämää: Apu ja rakkaus, valtakysymyksiä

  1. Tiina Hokkanen-Oja sanoo:

    Hyvä kirjoitus taas, koska juuri noinhan se on. Pitää olla ”kiltti”, että saa edes ne Maslowin tarvehierarkiastaan unohtamat aineenvaihdunnalliset ”kellarikerroksen” perustarpeet hoidettua. Olet kirjoittanut näytelmäsi todella tärkeästä aiheesta. Kiitos jo nyt.

    Tykkää

    • Kata Melander sanoo:

      Kiitos itsellesi, että olet ollut paitsi aktiivinen lukija ja keskustelija ja että seuraat tätäkin projektia. Ilman lukijaa tai katsojaa ei ole romaania tai näytelmää. 🙂

      Tykkää

  2. Pirjo sanoo:

    Luin tämän vasta nyt mökillä. Kyseenalaista kaikki, mitä et voi hyväksyä, lause, jonka usein olen kirjoittanut ylioppilaan onnittelukorttiin. Sinä toimit hienosti nostaessasi esiin aiheen, jota ei välttämättä tuosta näkökulmasta tule edes ajatelleeksi. Isoäitini ohje: tunne oma arvosi ja anna arvo toisellekin, tarkoittaa löhtökohtaisesti juuri sitä, mitä näytelmässäsi esiintuot. Kiitos😍

    Tykkää

    • Kata Melander sanoo:

      Hyvä ohje. Ja ei kestä, toivotaan, että näytelmä tästä siirtyisi näyttämölle asti. Henkilökohtaisesti tärkeitä teemoja – ja myös sellaisia, jotka on syytä nostaa laajempaan keskustellun.

      Tykkää

  3. Sirkku sanoo:

    Tämä teksti pysäytti miettimään ja hyvä niin. Kun on auttaja ja autettava, osapuolet ovat lähtökohtaisesti epätasa-arvoisessa asemassa. Ensin mainitulla soisi olevan herkkä korva lukea toista, jotta hän ei erehdyksessäkään ylittäisi toisen rajoja. (Tuohon asiaan pitäisi kiinnittää paljon huomiota erilaisten avustajien koulutuksessa.)

    Asiasta toiseen. Mieleeni muistui Perjantai -ohjelman dokkari, jonka aiheena on avusteinen seksi. Dokkarissa pariskuntaa avustaa miehen henkilökohtainen avustaja, johon pariskunnalla on luottamuksellinen suhde. Avustaja on nuorehko nainen (ehkä vasta päälle parikymppinen) ja hän on sympaattinen sekä luonteva. Miten arvokasta ja tärkeää, että ihmisiä voi auttaa kaikkein yksityisimmällä elämänalueella hienotunteisesti!

    Tykkää

    • Kata Melander sanoo:

      Se on juuri näin! Epätasa-arvoinen asema vaatii herkkiä korvia ja hyvää tilannetaitoa. Minustakin näin, että siihen pitäisi kiinnittää paljon enemmän huomiota, rajat kun on niin helppo ylittää vaikka erehdyksessäkin. Katsoin myös dokkarin, ja samaa mieltä. Tärkeitä teemoja. Lämmin kiitos kommentista, ja anteeksi, kun vastaukseni kesti. 🙂

      Tykkää

      • Syys Tuuli sanoo:

        Ilahduin, kun huomasin, että olimme ”samoilla linjoilla”! En tiedä käytännössä mitään erilaisista tilanteista, joita auttamistilanteissa voi kohdata ja soisin, etten tietämättömyyksissäni töräyttelisi mitään asiatonta tai jopa loukkaavaa 😊

        Tykkää

Vastaa käyttäjälle Kata Melander Peruuta vastaus

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s