Luulin, että olen sanonut faktan ja fiktion suhteesta ja kaiken, mutta draamakäsiksen kohdalla päätin yrittää kerran vielä. Olen siis jo hyväksynyt sen, ettei faktan ja fiktion suhdetta voi selittää aukottomasti, mutta väitän, että minulla on siihen vielä yksi näkökulma.

Draamakäsikseni Rouva Niemi on itsenäinen jatko-osa esikoisromaanini Saaran tarinalle. Itsenäinen siksi, että halusin rakentaa näytelmän siten, että sen voi lukea /katsoa ilman taustatietoa. Kuten romaanini lukeneet tietävät, Saara on suunilleen minun ikäiseni (aivan tarkalleen vuoden vanhempi), istuu pyörätuolissa ja kärsii ajoi rajuista kipuoireista, kuten minäkin. Vaan Saara en ole minä. Olen jälleen kerran Saaran kanssa aikaa viettäneenä todennut, että hän on edelleen niin paljon rohkeampi kuin minä. Tietenkin meillä on yhdenmukaisuuksia, jolloin kiusaus vetää yhtäsuuruusmerkkejä on iso.

Koska romaanissani halusin ennen kaikkea kirjoittaa kivusta, otin tekijänä tietoisesti sen riskin. Nyt, kun tahdon pohtia vammaisuutta ja naiseutta näyttämöllä asti, olen valmis ottamaan riskin toistamiseen.

Mutta vain omalta kohdaltani. Esikoisromaanini kohdalla kielsin haastatteluissa kertaakaan käyttämästä sanaa ’omaelämäkerrallinen’. Näytelmän kohdalla ajattelen samoin. Sillä tuo sana ei kuvaa tekstejäni. Sillä jos jokin teos on omaelämäkerrallinen, siinä ehkä täytyisi olla jotakin, mikä on itsessään totta. Ja tarinassa se ei tietenkään mene niin. Totta kai romaanissa ja näytelmässä on varmasti vaikutteita omasta elämästäni, mutta fiktiomyllyn läpi vietynä: mikä milloinkin tarinan ehto on. Sitä paitsi halvaantuisin kirjoittajana täysin, jos minun tarvitsisi miettiä, mitä kirjoitan, sen pelossa, että joku ihminen voi ottaa sen todesta.

Tajusinpa tosin päivänä eräänä, mikä tekee faktan ja fiktion suhteesta niin kimuranttia: fiktiota ei voi mitenkään erottaa todellisuudesta. Sillä mikään teksti ei synny tyhjiössä. Ja tämä tieto on se, mikä kutittelee joitakuita: mikä on ollut todellisuus tekstin ympärillä.

Eikä todellisuus ole sama kuin tosi. Kaveri soittaa ja kehuu syöneensä makaronilaatikkoa. Illalla miettii, mitä henkilöhahmot syövät lounaaksi ja saattaa iskeä sinne ihan ajattelematta makaronilaatikon. Eikä henkilöhahmolla ja kaverilla ole välttämättä mitään tekemistä keskenään. Draamakäsiksenkin kohdalla samantyyppisesti kävi kerran. Muutin kyllä kohtausta, kun se ei sopinut tähän toiseen versioon, mutta hymyilytti kyllä. Enpä kirjoittaessani todella ajatellut, että lainataanpas nyt vähän todellisuutta.

Paljon syvemmälle teksteissä yleensä pääsee, kun kääntää faktan ja fiktion suhteen ylösalaisin ja kysyy itseltään, mitä kirjoittaja on ajatellut tietyn kohtauksen kohdalla? Mitä hän ehkä haluaa sanoa? Sitä tekstintekijä miettii aina kaikkein eniten – ja tahtoo ehkä muidenkin miettivän.

Ja ehkä vielä yksi asia.

Jos oikein rehellinen olen, faktan ja fiktion suhteen yksioikoinen pohtiminen ehkä jopa hieman surettaa. Sillä se vie huomiota tarinalta ja teemalta, ja voi pitkälle vietynä aiheuttaa harmia täysin sivullisille. Jos minä haluan kertoa tarinan, tuntuu kurjalta, jos läheiset tai muut ihmiset joutuvat vastaamaan sen puolesta kysymyksiin.

Se, kun ei ole tarinan idea. Lukekaamme siis tarinat tarinoina.

*Tämä Esikoiskirjailijan elämää -blogi kertoo esikoiskirjailijan arjesta ja ajatuksista. Esikoiskirjailijan elämää -blogia ylläpitää esikoiskirjailija Kata Melander. Klikkaa tästä profiileihini Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa.