Esikoiskirjailijan elämää: Monien todellisuuksien välissä

Eräänä iltana pohdin, miten keskenään erilaisten todellisuuksien sisällä me elämme. Korona on saanut tuon kaiken näkyviin. Janan toisessa päässä on heitä, jotka kieltäytyvät maskeista ja samalla pelkäämästä, janan toisessa päässä meitä, jotka joutuvat fyysisten kontaktien keskelle tarvitessaan apua joka päivä, vaikka itse ei sitä haluaisi. Meitä, jotka tekevät kaikki mahdolliset ja mahdottomat toimet, että viheliäinen tauti ei leviäisi. Jonkun isoin huoli on, ettei kaikkea, mitä on jo tottunut tekemään, saakaan enää tehdä, toiset pelkäävät sairastuvansa työpaikallaan.

Useasti on varoiteltu myös siitä, miten jako heihin ja meihin on vaarallinen. Yhtäältä se onkin sitä: ulos sulkeva metodi ei ole kaikkein hedelmällsin alusta dialogille. Niinpä on totuttu hakemaan pienintä yhteistä nimittäjää; mikä meitä kaikesta huolimatta kuitenkin yhdistää? Se on hyvä kysymys, jonka avulla päästään monissa asioissa sopuun ja luodaan yhteisymmärrystä.

Mutta muutama päivä fiktiota kirjoittaessani olin silti sitä mieltä, että jokainen ihmissuhde on silti kurkottamista keskenään erilaisten todellisuuksien yli. Kutsukaamme niitä vaikka mikrotodellisuuksiksi.

Välillä nimittäin iskee harha, että jaettua todellisuutta olisi enemmänkin. Fiktiiviset päähenkilöni, samanikäiset samasta pitäjästä olevat aikuiset, käyvät samat koulut ja jakavat samat kulmat, mutta heidän elämänpolkunsa ovat tyystin erit. Edellä mainittu tuntuu itsestään selvältä auki kirjoitettuna, mutta muuttuu kuitenkin hankalaksi käytännön elämässä.

Ensin otan poliittisen esimerkin, koulun. Koulu on poliittisena käsitteenä tuntunut katsomosta käsin sellaiselta, että kaikkihan sitä osaavat uudistaa, sillä kaikki ovat käyneet saman koulun. Niin se ei kuitenkaan mene. Aloitin itse yläkoulun elokuussa 2004, tein ensimmäisen opettajansijaisuuteni marraskuussa 2011, ja tein opettajana ensimmäisen kokonaisen lukukauteni viime syksynä 2020.

Kaikkina näinä aikoina koulu on muuttunut aivan valtavasti.

Itselläni yläkouluaikaan liittyy paljon lämpimiäkin muistoja. Minun kouluni ei ole kuitenkaan se sama kuin sille, jolle se on ollut koulukiusaamisen takia kauhujen talo ja maanpäällinen helvetti. Tai sille, jonka kotona ei usein ollut lämmintä ruokaa. Tai sille, joka oli jo tottunut menemään vanhempien riitoja pakoon. Tai sille, joka toivoi, että oma, ainut vanhempi olisi ollut edes joskus kotona.

***

Muotoilisin kantani näin: me jaamme saman maailmankaikkeuden, mutta emme todellisuutta. Ja ymmärtääksemme toisiamme paremmin, meidän pitäisi oppia paremmin nimenomaan ymmärtämään näitä todellisuuksia. Sillä vaikka sen myöntäminen sattuisi miten paljon, olisi syytä entistä useammin myöntää se, että me kaikki emme saa samoja kortteja käteen.

Toiset kärsivät yksinäisyydestä, toiset perheväkivallasta, toiset onnistuvat löytämään pitkäaikaisen onnen.

Toiset saavat valita elämässä aina enemmän kuin toiset.

Toisille elämä on jatkuva kriisinhallintaoperaatio, toiset selviävät vähemmin vaurioin.

Kukaan ei valitse kohtaloaan. Ymmärrystä eivät kuitenkaan lisää monet julkisuudesta tutut hokemat, jota tarjotaan lääkkeeksi aivan kaikille.

Esimerkiksi toimeentulotuen kanssa kituuttavaa tuskin helpottaa, kun joku Helsingin Sanomissa sanoo, että aina nyt voi parikymppiä säästää. Jos joku voi, se ei tarkoita sitä, että kaikki voisivat. Yksinäistä ei välttämättä helpota, kun sanotaan, että onneksi on nyt sentään näitä etäsovelluksia sentään. Ne eivät kuitenkaan ole sama kuin toinen ihminen, pidemmän päälle ainakaan.

On helppo sanoa toiselle, että itseään pitäisi puolustaa. Vaikka sen tietäisikin olevan totta, aina ei ole voimia edes huutaa.

Siksi me aidosti tarvitsisimme enemmän aidosti kurkottamista näiden mikrotodellisuuksien yli. Että samalla, kun etsimme pienintä yhteistä nimittäjää antaisimme arvon myös sille, että elämä ei ole yksi yhtä kuoppainen tai yhtä tasainen polku. Kun yksinkertaiset ongelmat ja vastaukset muuttuvat moniksi todellisuuksiksi ja monenlaiseksi ongelmiksi, silmät voivat aueta monelle uudelle.

*Tämä Esikoiskirjailijan elämää -blogi kertoo esikoiskirjailijan arjesta ja ajatuksista. Esikoiskirjailijan elämää -blogia ylläpitää esikoiskirjailija Kata Melander. Klikkaa tästä profiileihini Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa.

Yksi kommentti artikkeliin ”Esikoiskirjailijan elämää: Monien todellisuuksien välissä

  1. Pirjo sanoo:

    Todellisuudet ovat vaikeaselkoisia. Empatialla ja kuuntelulla pääsee aika pitkälle. Isoäitini ohje: tunne oma arvosi, ja anna arvo toisellekin. Isäni ohje: opissa ollaan, ja kesken opin kuollaan.
    Koskaan ei saisi kysymättä tehdä johtopäätöksiä toisen todellisuudesta, se kun yleensä menee metsään.

    Tykkää

Vastaa käyttäjälle Pirjo Peruuta vastaus

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s