Aloitetaan aivan alusta, vaikka tarina romaanikäsikirjoitukseni ensiversion takana saa osin jopa koomisia sävyjä.

Joulupäivänä lepään omassa sängyssäni. Takana on leppeä jouluaatto isoäidin kanssa kaksin. Syömme, muistelemme isoisää, ja ensi kertaa näen isoäitini hymyilevän muistellessaan kuolleen puolisonsa edesottamuksia. Minua helpottaa. Pappa oli perheemme kallio ja liima. Hän oli myös aina liikkeessä, ja silloin oli tavallista, että tilanteisiin sattui monta muuttujaa, joten erilaisia muistoja on jonoksi asti. Pappa oli viimeiseen asti perheen mies. Ja myös niitä, jotka jaksoivat toistuvasti sanoa uskovansa kykyihini.

Niinpä joulupäivänä, kun intensiivisen opejakson jälkeen tunnen äkkiä voimakasta paloa palata kirjalliselle kentälle, tuumin, miksikäs ei. Kuuntelin televisiosta toisella korvalla joulukonserttia ja hahmottelin puhelimeeni muistiinpanoihin menneisyyden varjoja, joiden kanssa täytyy nykyisyydessä päästä sovintoon.

Syntyivät Anna ja Jussi. Psykologi ja pappi. Saman pitäjän lapset, joiden kummankin elämän- ja ammatinvalintoihin on vaikuttanut menneisyys. Ja jotka eivät pääse enää menneisyyttään pakoon.

Kirjoitan ensimmäisen liuskan joulupäivänä. Samalla teen itseni kanssa sopimuksen: pyrin kirjoittamaan 2 liuskaa joka ikinen päivä.

Sopimus toimiikin, aluksi. Ensimmäiset 20 liuskaa syntyvät vauhdilla. Loppiaisen jälkeen tyssää. Elämä laittaa hanttiin, selän kivun kanssa alkaa voimakas pahenemisvaihe. Olen kanveesissa pitkän aikaa, 17. helmiikuuta saan tekstin liuskalle 24 tai 25, mutta siihen projekti pysähtyy. Kipu vie voimia, elämä heittelehtii. Tulee kaikenlaista. Ikävöin opettajanpöydän taakse, mutta sitten muistan koronan. Yritän sopeutua yksinäiseen tutkijantyöhön vailla varsinaista työyhteisöä, vaikka tutkijayhteisömme vaihtaakin miltei päivittäin ajatuksia esim. Whatsappissa. Selän tilanne pelottaa minua kuitenkin liikaa. Etäkahvitauoille osallistuminen on ylivoimaista.

Saan tutkijantyöstäni kuitenkin kiinni. Väitösartikkeli etenee ajoittaisista sairauslomista huolimatta, opettelen koodaamaan viitteidenhallintaohjelmaa. Työ edistyy, vaikka jään vaille jatkoapurahaa. Sisu kasvaa.

Tulee pääsiäinen, kun lähetän tekstini ohjaajille. Palautetta ei kuulu, ohjaajani pitävät pitkän loman. Työhön tulee väistämättä tauko. Saan uuden kivunhoitosuunnitelman, joka alkaa purra. Jälkeenpäin koomisesti vain päätän, että enköhän nyt ole pelännyt tuota romaanitiedostoa tarpeeksi, kun tässä kerran on aikaa. Niin siinä käy, vaikka se kuulostaakin järjenvastaiselta, eihän luovuus käskemällä kuki ja kukko laula. Viides huhtikuuta avaan tiedoston, jonka olen avannut viimeksi 17. helmikuuta. Kirjoitan kohtauksen, joka on pituudeltaan vajaat puoli liuskaa. Olipa kirjoittajanurani ehkä vaikeimmat puoli liuskaa, ajattelen, mutta kun suljen tiedoston, tapahtuu kummia.

Tarina alkaa kantaa. Kohtauksen rakentaminen ei tunnu liian vaikealta. Teksti alkaa luistaa. Silti minua jäytää kolossaalinen pelko, että kaikki jää taas kesken. Niinpä päätän olla kertomatta kellekään. En kerro kenellekään, mutta omaksi tsempikseni twiittaan aina, kun sain tekstissä kymmenen liuskaa täyteen.

Ja minä kirjoitan joka päivä, niin kauan että eilen 24.4. sain sata liuskaa täyteen ja romaanin ykkösversion paketoitua. Enkä oikein usko sitä vieläkään.

Henkisesti tärkeää oli myös kokemus täysin uuden luomisesta. Että pystyy luomaan ja liikkumaan muuallakin kuin vain Saaran ja Petterin maailmassa.

Joka tapauksessa kolme neljännestä romaanista syntyi vajaan kolmen viikon aikana. Tahti oli niin nopea, etten ole vielä miettinyt valmiiksi seuraavia siirtoja. Se oli myös kirjoitusprosessin aikana tietoinen päätös: teksti ensin, suunnitelmat vasta sitten.

Harteiltani putosi kuitenkin massiivinen taakka, sillä lopultakin sain todisteen: minusta oli tähän. Vielä toisenkin kerran.

*Tämä Esikoiskirjailijan elämää -blogi kertoo esikoiskirjailijan arjesta ja ajatuksista. Esikoiskirjailijan elämää -blogia ylläpitää esikoiskirjailija Kata Melander. Klikkaa tästä profiileihini Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa.