Esikoiskirjailijan elämää: Lähellä tekstiä, lähellä kirjailijaa

Kun uusi romaanikäsikirjoitukseni työnimellä Mistä kaikki alkoi valmistui, en kertonut projektista edes perheelleni. Sekä äitini, isäni ja siskoni lukivat uutisen Facebookista. Etenkin äidilleni järkytys oli melkoinen. ”Mua on nyt huijattu!” tuli toistetuksi moneen otteeseen, kun äiti sitten soitti.

Ei hätää, hän toki ymmärsi sitten hetken keskusteltuamme, miksi olin toiminut niin kuin olin toiminut. Ainoa tapani voittaa Titanicissa esiintyvän jäävuoren kokoinen paine toisen romaanin kirjoittamisesta oli kirjoittaa käsikirjoitus puolisalaa. Twitteriäni säännöllisesti seuraavat toki tiesivät koko ajan, missä mennään.

Edellä mainituista syistä ajattelin, että olisi vähintäänkin kohtuullista kertoa perheelleni ensin, kun saan tekstiin liittyvät jatkosuunnitelmat selville. Tällä kertaa perhe tietää, mutta täällä en puhu vielä mitään. En tiedä, mihin tämä reitti vielä viekään.

Puhelinkeskustelu äitini kanssa kuitenkin palasi mieleeni, sillä olen lukenut Knausgårdin vahvasti omaelämäkerrallista Taisteluni-sarjaa. Olen kuusiosaisessa sarjassa toisen osan lopussa. Knausgård kirjoittaa autofiktiota puhtaimmillaan: kirjan päähenkilö on kirjailija itse, tapahtumissa ovat osallisena hänen perheensä oikeat henkilöt. Enkä voi olla ajattelematta, että kirjailijan lähiomaisena oleminen vaatii sekä hyvää itsetuntoa että itseluottamusta.

Ihan aluksi pitää kestää se, että läheinen ylipäätään kirjoittaa. Hyväksyä se, että kirjoittaminen on luova prosessi, johon liittyvistä suunnitelmista välillä kerrotaan ja välillä ei. Kestää se, että ihmiset kyselevät.

Edellinen tuntuu kirjailijan näkökulmasta epäloogiselta: sillä kirjoittipa mitä tahansa, niin monia kiinnostaa yhtymäkohdat todellisuuteen. Kirjailijan näkökulmasta se tuntuu epäloogiselta siksi, että kirjailijahan lähtee vain luomaan hyvää tarinaa hyväksi katsomistaan aineksista. Käännetään se näin: tuntuisi kaukaiselta ajatella romaanikäsikirjoitusta jonain pelinä, johon kirjailija sirottelisi tietoisesti faktaa ja naureskelisi partaansa, että hmm., etsikääpä tuosta itsenne.

Mutta onhan siinä tietty logiikkansa, kuten olen monesti aiemmin täällä käsitellyt. Eihän romaani tyhjiössä synny. Luonnehdin isälleni romaanikäsikirjoitustani yhdeksi kolmenkympin kriisiksi, ja varmasti yksi osuus siinä on sillä, että täytän itse syyskuussa kolmekymmentä. Kolmekymppisyyden pohdinnat tulevat myös itseä lähelle. Kolmekymppisenä on jo ehkä ammatti ja tietää jo jonkin verran siitä, millaista on olla aikuinen. Tulevaisuus on kuitenkin edelleen, kuten kaikissa ikävaiheissa, suuri tuntematon, ja yhteiskunta lataa kolmikymppiselle paljon odotuksia.

Käsikirjoitukseni kertookin eräänlaisesta lopullisesta lapsuudesta irtautumisesta. Kohdataan mennyt ja tehdään sovinto.

Olen ollut onnekas, että olen saanut perheeltäni kirjoittamiselleni varauksetonta tukea. On vapaus luoda ja tehdä. Näin pilke silmäkulmassa voisin todeta, että toivottavasti he kestävät kyselyitä jatkossakin. Tai miten siskoni samaa pilkettä silmäkulmassa totesi, kun kysyin häneltä, millaista on olla kirjailijan läheinen:

”Sitä on aina vähän jännän äärellä.” 😎

Lämpimin ajatuksin

Kata

*Tämä Esikoiskirjailijan elämää -blogi kertoo esikoiskirjailijan arjesta ja ajatuksista. Esikoiskirjailijan elämää -blogia ylläpitää esikoiskirjailija Kata Melander. Klikkaa tästä profiileihini Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa.

2 kommenttia artikkeliin ”Esikoiskirjailijan elämää: Lähellä tekstiä, lähellä kirjailijaa

Vastaa käyttäjälle Tiina Hokkanen-Oja Peruuta vastaus

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s