Esikoiskirjailijan elämää: Kultaiset kalterit

Minä itken ja kirjoitan tämän.

Terveisiä vankilasta, jossa on kultaiset kalterit.

Niin, tämä ei ole kivun ikkunaton selli. Tästä sellistä näkee maailman. Niin, tämä on se selli, josta usein puhutaan, kun puhutaan vaikkapa viihdeuutisten kuninkaallisista. He ovat syntyperänsä vuoksi etuoikeutettuja mutta koko maailman katseen alla.

Minä puhun avuntarpeestani.

***

En pääse itse vessaan. En saa puettua. En kävele. Ulkona yksin liikkuminen on hankalaa. Tekisi mieli sanoa, että siinä ovat perusongelmani, vaikka tiedän, että se ei ole totta. Ne ovat osa minua, vaikken itse niin haluaisi. Minä olen ihminen, joka tarvitsee muiden apua.

Ja minun ongelmani on se, että minun rajoillani avuntarpeen takia jatkuvasti käydään.

12–14-tuntinen apu mahdollistaa suhteellisen vapaan elämän: voin tehdä tuona aika välillä mitä milloinkin eteen tulee. Mukanani on asiansa osaava ja mukava ammattilainen, avustaja.

Mutta avuntarpeeni myös tekee minusta vapaata riistaa. Ihmisen, joka joutuu alati perustelemaan. Että jos kahden kuukauden sisään on ottanut elämäänsä kolme uutta ammattilaista, neljäs on liikaa, varsinkaan, kun vanhojakaan ei ole lähtenyt. Että on hyvin tärkeää, että yksityisyydensuoja pitäisi. Että jos avustaja näkee elämästä miltei kaiken, on edes jokseenkin pyrittävä pitämään tuo joukko tiiviinä. Että menoni kuuluvat vain samalle joukolle.

Että on vaikeaa olla vuoronkin verran sellaisen ihmisen kanssa, jonka kanssa eivät kemiat kohtaa.

Että toistaa samoja asioita viikosta toiseen, mutta ei voi olla varma, että kukaan sen aidosti kuulee. Kaikkeen löytyy tietenkin aina selitys, mutta selityksen logiikka jää väliin hämäräksi.

Ja kun pyydetään joustoja, sitä usein suostuu, totta kai, poikkeustilanne.

Sitten poikkeustilasta uhkaa kasvaa uusi normaali. Taas käydään rajalla, taas on pakko mennä väliin.

***

Eilen illalla jokin muuttui yllättäen. Tänään minä menin väliin, mutta minä murruin. Minä en jaksanut enää.

Minulla on uusi vaativa työ, joka vie minulta alkuun hirveästi voimaa, joskin se antaa sitä myös takaisin. Mutta minä väsyin pitämästä kultaisista kaltereistani kiinni. Minä kaipaan maailmaa, jota en voi saada: täysin itsellistä, sellaista, jossa ei tarvitsisi ottaa huomioon yhtään ulkopuolista.

Minun on pakko nousta ja jatkaa. Kyyneltenkin läpi. Sillä hukkaan menee sellainen elämä, jossa on vallalla vääriä hallitsijoita. Kilpailutukset näitäkin kruunaavat.

Minä en puhu nimistä. En yritysten, en ihmisten. Minä tahdon vain sanallistaa sen ahdistuksensekaisen pelon, jonka keskelle ihminen voi joutua, kun hän tarvitsee apua.

Minä ansaitsen enemmän.

*Tämä Esikoiskirjailijan elämää -blogi kertoo esikoiskirjailijan arjesta ja ajatuksista. Esikoiskirjailijan elämää -blogia ylläpitää esikoiskirjailija Kata Melander. Klikkaa tästä profiileihini Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa.

2 kommenttia artikkeliin ”Esikoiskirjailijan elämää: Kultaiset kalterit

  1. Tiina Hokkanen-Oja sanoo:

    Niin totisesti ansaitset. Myös läheiset ja rakkaat, omat ihmisesi ansaitsisivat kaiken sen, minkä voit heille antaa parhaimmassa mahdollisessa tapauksessa. Kaikkea ei tarvitsisi sietää eikä pelkän sietämisen tarvitsisi riittää silloin, kun on oman elämän laadusta kyse. Voimia viikkoosi.

    Kerran kirjoitin runon:

    Runoilija tahtoisi olla lehmä puun alla.
    Minulle riittäisi vähempikin:
    olla edes ihminen – edes joskus.
    Sillä pärjäisin.

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s