Syksy 2013. Minulla on kädessäni lasillinen gintonicia. Ihmisiä tungeksii ohitseni alati. On ahdasta. Me olemme baaritiskin perimmäisessä nurkassa ja IT-insinööriopiskelijat muuttavat Cheekin timantit joka kerran punaisiksi. Tomaatit on punaisia! raikaa kapakan täydeltä ja me hymyilemme, mutta minun hymyyni on toinenkin syy. Keskustelu poukkoilee kuin vuosia ei olisi ikinä ollutkaan. Tässä me olemme, kaksi ihmistä, jotka kerran huumaantuivat toisistaan lukiossa yhdeksi illaksi ja lähtivät sitten maailmalle, omille teilleen. Mutta minä muistan muutakin:

Minä muistan, millaista on olla nähty, kuultu. Haluttu. 

***

Marianna Stolbow’n sanoja mukaillen: täällä moni meistä kulkee nälkäisenä ja janoisena tullakseen nähdyksi ja halutuksi. Se ei liittyne ainoastaan merkityksellisyyden puutteeseen – tulla nähdyksi ja tulla halutuksi on osa ihmisen perustarpeita. Ja mitä enemmän ajattelen vammaisuutta, sitä enemmän ajattelen nykyisin nähdyksi tulemista.

Kaikki lähtee katseesta.

Näemmekö me vammaisessa ihmisessä kanssaihmisen? Vai näemmekö jokin vieraan, jonkin pelottavan, jonkin muun? Kategorisesti tuskin kukaan kiistää, etteikö vammainenkin ihminen olisi ihminen, totta kai on, vammattomat toistavat. Mutta kysymys onkin siitä, tuleeko se ihminen todella nähdyksi?

Vaikka seuraavan kirjoittaminen tekee kipeää, se on pakko tehdä: Viime viikolla Yle uutisoi, että kehitysvammainen henkilö oli sidottu tuoliin ja puettu pakkopaitaan. Iltalehden uutisessa taas liikuntavammainen henkilö joutui konttaamaan ulos VR:n junasta, koska konduktööri ei uskaltanut häntä muutoin nostaa.

Minulle, nykyisin 30-vuotiaalle väitöstutkijalle ja yliopisto-opettajalle, on tehty pakkomuuttopäätös. Kyllä, luit oikein. Sosiaalityöntekijä oli vielä opiskeluaikoinani sitä mieltä, että minun on parempi asua palvelutalossa. Vastentahtoisesti, tietenkin. Ja sitä oli liikkeellä tuolloin laajemminkin. Epäkohtia vastustamaan syntyi Ei myytävänä 
-kansalaisaloite.

Sanoin nykyisen statukseni ja ammattini ihan tarkoituksella. Miksi? Osoittaakseni, että minä olen yksi meistä.

Halustani tulla nähdyksi itsenäni, en avuntarpeeni kautta.

Ja mitä noissa palvelutaloissa sitten voi tapahtua? Nykyisin sanapari Esperi Care kertoo jo tarpeeksi, mutta on minulla siitä omaakin kokemusta. Ennen kuin muutin nykyiseen asuntooni, tavalliseen vuokrakaksioon, asuin reilun vuoden Validian palvelutalossa Turussa.

Oli kahden tunnin jono vessaan ja neljän tunnin jono aamu- ja iltatoimiin. Välissä olisi pitänyt jotenkin elää. Muistan vappuaaton 2011: sisareni tuli auttamaan minut ylös ja suihkuun, että ylipäänsä pääsin vappubrunssille.

Mutta kaikki lähtee katseesta. 

Niin kauan, kuin vammainen ihminen ei tule nähdyksi kanssaihmisenä, kuprut ja kohut seuraavat toisiaan. Sillä kuka sitoisi kanssaihmisen tuoliin ja pakkopaitaan? Kuka odotuttaisi toista kanssaihmistä tunteja ilman, että tämä pääsisi vessaan? Tai aloittamaan päiväänsä? Laittaisi konttaamaan ulos junasta? Kuka muuttaisi ihmisen vastentahtoisesti, pelkän avuntarpeen, palveluntuottajamuutoksen, takia?

Se on silti täyttä totta. Ja tätä tapahtuu niin kauan, kun enemmistö vierauttaa vammaisuuden itsestään. Se on väärin. Tämän sanon painokkaasti: myös me vammaiset olemme osa tätä yhteiskuntaa.

Meistä kukaan ei synny vammaiseksi. Meistä jokainen syntyy ihmiseksi. Ja oikeastaan vasta elinympäristö esteineen luo koko vammaisuuden käsitteen.

Siis mieti, miten katsot. 

***

Minut on ohitettu erilaisissa asiakaspalvelutilanteissa niin monta kertaa, että olen alkanut kiittää ihmisiä siitä, jos minua palvellaan oikein hyvin. Näin kävi esimerkiksi, kun olimme 30-vuotisillallisella siskoni kanssa eräässä ravintolassa. Kiitos, kun katsoit minua silmiin, sanoin tarjoilijalle, joka otti kiitokseni hyvin vastaan.

Baareissa en oikein enää edes tykkää käydä. Humala vapauttaa sekä ihmisten estot että ennakkoluulot. Sanotaan kaikkea ja aina vain pitäisi kestää, kiva kun sinäkin olet täällä tai voi kamala, mitä sulle on sattunut? Sulla on maailman ihanin ystävä, joka on tuonut sut tänne (olen itse päättänyt lähteä ja avustaja saa työstään palkkaa). 

Mutta sinä iltana, silloin kun opin, että tomaatit ovat punaisia, se ei ollut kamalaa. Baaritiski oli turhan korkea, ne ovat pyörätuolin käyttäjälle aina, ja minä kurkottelin gintonic-lasiani säännöllisesti tiskiltä ylös ja alas. Väliin minua auttoi avustajani, väliin ystäväni menneisyydestä, mutta se ei keskeyttänyt kuulumisten vaihtoamme. 

Ja vaikka lyhyehköä romanssintapaista ja lukiolaistyttöä ei enää ollutkaan, minä tajusin tehneeni ensimmäisen valintani oikein.

Kesti kauan löytää minä. Kesti kauan ymmärtää se, että minua saa kohdella ainoastaan hyvin. Entistä pilkattua ja vähän alistettuakin tyttöä. Mutta se hidas ja kivuliaskin muutos oli alkanut siitä lukiolaistytön hurmasta, luottamuksesta. Joimme lasit tyhjiksi, halasimme, lähdimme, toivotimme toisillemme onnea elämään. Ja hänen lähdettyään silloinen avustajani kysyi minulta, huomasinko. Niin mitä, minä sanoin.

Hän katsoi koko ajan vain sinua. Vaikka mä nostelin lasia välillä ja kaikkea. Eikä sillä ollut mitään asiaa minulle. Se ei kysynyt, kuka mä olen ja miten mulla menee. 

Minä olin tullut nähdyksi. Avuntarpeeni yli.

Tämä blogiteksti on osa verkkokolumnien sarjaa, jonka teemana on nähdä useista eri näkökulmista. Blogisarja on luovan kirjoittamisen aineopintojeni tietokirjoittamisen jakson lopputyö. Lue ensimmäinen osa tästä.

*Tämä Esikoiskirjailijan elämää -blogi kertoo esikoiskirjailijan arjesta ja ajatuksista. Esikoiskirjailijan elämää -blogia ylläpitää esikoiskirjailija Kata Melander. Klikkaa tästä profiileihini Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa.