Kirjoitin otsikkoon kolme sanaa, jotka mielestäni kuvailevat minua eri näkökulmista kuin kahdessa aikaisemmassa osassa: kyllä, minä olen kipupotilas äärimmäisen hankalassa tilanteessa. Kyllä, minä olen vammainen ihminen. 

Mutta minä olen myös nuo kolme muuta.

Nähdä monista kulmista, sen minä olen kirjoittanut tavoitteekseni. Sillä usein, kun puhutaan vammaisesta henkilöstä, ihminen muuttuu yksiulotteiseksi, typistetyksi itsekseen; nähdään vain vamma, vaikka se on vain osa totuudesta. Tai nähdään vain kipu, koska kärsimys ajaa kaiken ohi. Se on sinänsä totta: juuri vankassa kivun silmässä on vaikeaa muistaa mitään muuta, mitä myös on. On vain kipua.

Seuraavaksi kuitenkin yritän.

***

Minä olen sielultani pedagogi, se on varmaa. Opettajanpöydän taakse istuminen on luontevaa. Tiedon jakaminen ja oppilaiden tai opiskelijoiden oivaltamisen todistaminen on yksinkertaisesti rakastettavaa. Se, että saa toimia tuon polun suunnannäyttäjänä, innostajana. Se palkitsee kerta toisensa jälkeen, vaikka opettajaa minusta ei koskaan pitänyt edes tulla. Nuo kaksi muuta otsikon sanaa olivat kyllä haaveissa.

Voidaan sanoa, että kohtalo puuttui peliin marraskuussa 2011. Tein ensimmäisen yläkoulusijaisuuteni ja sain esihenkilökseni entisen luokanvalvojani. Rakastuin yläkoulutyöhön ikihyviksi. Huomasin, että teinit ovat todella mainettaan parempia – hyvin usein suorastaan mainioita. Onneni oli myös sijaistamieni opettajien luottamus. Minä sain heti vastuuta pitämieni tuntien suunnittelussa – ja halusin olla totta kai tuon luottamuksen arvoinen.

Minusta tuli tieteentekijä, väitöskirjatutkija, siksi, että minä rakastuin jo teininä kielioppiin. Luin siviilisukunimikaimani Pirkko Leinon tieteellisen kieliopin kannesta kanteen ensimmäistä kertaa 15-vuotiaana. Sama opus oli monta vuotta suomen oppiaineiden pääsykoekirja eri yliopistoissa. Ja kyllä, minä pääsin ensiyrittämällä sisään. Jos kipu ei olisi rakentanut muuriaan kaikkialle, reittini olisi ollut viivasuora. Mutta kai sitä joku elämäksikin kutsuu, kun tuo polku ei viivasuora ollutkaan. Joku huonoksi tuuriksi.

Mutta minä valehtelisin, jos minä väittäisin, että minusta tuli opettaja ainoastaan siksi, että substanssiosaamiseni riittää ja nautin opettamisesta.

Minusta tuli opettaja myös siksi, että oli aika, jolloin minä sain koulusta ja opettajilta korvaamatonta tukea. Minä sain mallin empaattisista ihmisistä, joilla on muiden kannustamisen lahja ja jotka välittivät todella myös siitä, mitä heidän oppilailleen tapahtui.

Minä halusin olla yksi heistä.

***

Jälleen minun on palattava lukioon. Mutta ei niihin silmiin, josta teille viime merkinnässä puhuin, niihin, jotka olivat tarkkailleet minua takapulpetistakin ilman, että minulla oli asiasta mitään aavistusta.

Sillä ilman lukion äidinkielen opettajaani minä en olisi minä.

Minä sanoin viimeksi, että lukio oli hitaan ja kivuliaan muutokseni alkupiste. Eikä minulla ole mitään tarvetta perääntyä sanoistani.

Äkkiä minulla, lukiossa vielä hyväksyntää janoavalla naisenalulla, oli nimittäin taho, joka sanoi uupumatta:

Sinä riität.

Taho, joka opetti, että numerot eivät olekaan kaikki.

Ihminen, joka vielä abiturienttikevään pääsykoetunnelmissa laittoi sähköpostia: muista levätä. Kehotuksen alla oli kieliaiheinen vitsi.

Ihminen, joka muistutti: vähempi tekeminenkin riittää. Vähempikin on aivan hyvä.

Ja ajatella: minulla oli käsilläni ihminen, joille riitin vailla täydellisiä suorituksiakin. Ihan omana itsenäni.

Se oli niin tärkeää silloin ja niin tärkeää nyt, etten koskaan siitä voi kylliksi kiittää. Kruununa pääsimme vielä kuusi vuotta abikevääni jälkeen pääsimme samaan tiimiinkin. Nyt puhun esikoisromaanitiimistäni.

***

Minulla on edessäni valinta. Jatkaako töitä Tukholman yliopistossa suomen kielen yliopisto-opettajana vai ei.

Päätökseeni vaikuttavat tietenkin monenlaiset seikat. Mutta yksi somekommentti on jäänyt lähtemättömästi mieleeni. Be the writer, kommentti kuului, ole kirjottaja.

Ne yhdeksän päivää, jotka vietin viime kesänä romaanikäsikirjoituksen ensimmäisen editointikierroksen parissa, oli ihanaa aikaa. Ne kolme viikkoa pääsiäisen jälkeen, jolloin puolestani kirjoitin romaanikäsikirjoituksen ihka ensimmäistä versiota kasaan, olivat lumoavia.

Minä olen tajunnut, että olen kiistatta onnellisimmillani, kun minä kirjoitan. Tällainen kirjailijasielu, jolla on kirjoittajan sisäinen haava, jonka täyttää aina uudella tarinalla. Sillä jokin osa minusta uskoo parempaan huomiseen nimenomaan silloin, kun sormet näppäimistöllä sommittelevat sanojen paikkaa.

Minä haluan olla luomassa maailmoja, jotka laittavat vastaanottajan ajatukset versomaan eri suuntiin. Sellainenkin minä olen.

Tämä blogiteksti on osa verkkokolumnien sarjaa, jonka teemana on nähdä useista eri näkökulmista. Blogisarja on luovan kirjoittamisen aineopintojeni tietokirjoittamisen jakson lopputyö. Nyt lukemasi kolmas osa on sarjan päätösosa. Lue ensimmäinen osa tästä ja toinen tästä.

*Tämä Esikoiskirjailijan elämää -blogi kertoo esikoiskirjailijan arjesta ja ajatuksista. Esikoiskirjailijan elämää -blogia ylläpitää esikoiskirjailija Kata Melander. Klikkaa tästä profiileihini Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa.