Esikoiskirjailijan elämää: Sain unelman, joka suisti minut helvettiin

Minun piti kirjoittaa teille jälkikirjoitus siitä, miltä taannoinen knausgårdilainen projektini tuntui. Paljon tunteita se herättikin.

Mutta sitten elämä syöksi minut uuteen kriisiin.

***

Perjantai, 26.11.

Tulen kampaajalta kotiin, kun saan puhelun itselleni täysin vieraasta numerosta. Vastoin kaikkia tapojani vastaan vieraaseen numeroon.

Puhelimessa on Kelan kansainvälisen yksikön etuuskäsittelijä. Hän kysyy minulta, olenko tietoinen Eläketurvakeskuksen kielteisestä päätöksestä A1-hakemukseeni. A1-hakemuksella haetaan suomalaiseen sosiaaliturvaan kuulumista silloin, kun työnantaja on ulkomaalainen, minun tapauksessani ruotsalainen Stockholms universitet. Olen työskennellyt 15.8. alkaen Tukholman yliopistossa suomen kielen opettajana, täysin kotikaupungistani Turusta Ruotsiin. Viransijaisuuteni on 60-prosenttinen ja luennoin etäyhteyksin neljä luentoa viikossa.

Virkailija sanoo, että päätöksen myötä sosiaaliturvani siirtyy kokonaan Ruotsiin, eivätkä he enää Kelassa tiedä, mitkä etuudet minulle kuuluvat. Jostain syystä tiedän heti, että tarina ei pääty hyvin. Olen vaikeavammainen henkilö, joka tarvitsee säännöllistä kuntoutusta ja säännöllistä lääkitystä. Sairaudenhoitoon liittyviin matkoihin minulle on myönnetty invataksin käyttöoikeus. Olen siis täysin riippuvainen sosiaaliturvasta.

Sanoin käsittelijälle, että päätöksessä ei ole minun kannaltani mitään järkeä. Lasken, että sehän käytännössä tarkoittaa, että minun on pakko irtisanoutua.

Käsittelijä kehottaa minua ottamaan yhteyttä Eläketurvakeskukseen. Selitän saman asian Eläketurvakeskuksen asiakaspalveluun, suljen puhelimen ja itken ensimmäisen kerran. Saan äitini kiinni, mutta hän torjuu minut jo kesken lauseen. Mitä minä tällaisella asialla alan nyt soittaa ja miksi tällaista asiaa on nyt pakko hoitaa.

Vasta soitettuaan takaisin äidilleni valkenee, miten vakavasta asiasta on nyt kysymys.

***

Maanantai 30.11.

Odotan kyytiä kotiin Turun keskustassa, kun Eläketurvakeskuksesta soitetaan. Esitän jälleen asiani ja huoleni siitä, että jos heidän päätöksensä pysyy, se tarkoittaa käytännössä minun irtisanoutumistani. Kertaan kaikki Kelan etuuteni, ja kerron olevani huolissani myös siitä, että Kela alkaisi tehdä takaisinperintää. Kaikkein akuutein asia on kuitenkin säännöllinen lääkitykseni: lääkkeeni ilman Kelan korvauksia ovat kalliita. Se tarkoittaisi mittavaa nousua kuukausibudjettiini.

Kun palaan kotiin, painajaiseni on käynyt toteen. Kela on laittanut minulle viestin, jossa se ilmoittaa, ettei minulla on Kela-kortin käyttöoikeutta.

Lasken, että lääkkeeni riittävät noin viikoksi. Käynti OmaKelassa paljastaa, että olen 50 euron päässä lääkekustannusten katon täyttymisestä. Mieltäni kalvaa myös perjantaissa siintävä kuntoutus: minä en tiedä, onko minulla enää oikeutta mennä kuntoutukseen Kela-taksilla. Samaan aikaan yritän hoitaa kaikki työni mahdollisimman hyvin. Valmistelen tiistain luennot.

Keskiviikko 1.12.

Kesken fysioterapian Eläketurvakeskuksen uusi käsittelijä soittaa. Käy ilmi, etteivät he ole pyörtämässä päätöstään: olen Ruotsin valtion virkamies, ja se ajaa kaiken edelle. Toistan samat argumentit kuin aiemmin, mutta mikään ei tehoa. Kerron myös toisessa ruotsalaisessa yliopistossa niin ikään etätöitä Suomesta Ruotsiin tekevästä kollegastani, joka oli perustellut Eläketurvakeskukselle, että hänen henkensä riippuu hänen lääkityksestään – hänen täytyy siis saada katkeamatonta sosiaaliturvaa, ja sen hän on myös saanut. Minun tapauksessani mikään ei auta. Päätös ei muutu.

Tajuntaani iskee entistä selvemmin, miten mahdottomaksi oma elämäni muuttuu ilman katkeamatonta sosiaaliturvaa. Romahdan puhelimessa niin rajuun itkuun, että joudun pyytämään puhelun lopettamista; en ole puhelukuntoinen. Käsittelijä yrittää lohduttaa, että tämä nyt on vain tällaista byrokratiaa ja ihan varmasti asiat selviävät. Hän toistaa myös sen, ettei ETK myönnä etuuksia.

Minä puolestani ymmärrän, että jos ETK on käsitellyt hakemukseni neljässä kuukaudessa, tuskin Ruotsissa ollaan nopeampia. Tiedän, toisin kuin ETK:n käsittelijä, että käsissäni on tekemätön paikka. Kirjoitan meilin, jossa kerron tilanteestani Tukholman yliopiston opintorehtorillemme suoraan: kirjoitan makaavani sängyssä ja pohtivani, miten ihmeessä kaikki järjestyy. Epäilen työkuntoani, mutta opettajasydämeni sanoo, ettei tilanteeni ole opiskelijoiden vika. Torstain luennot päätän pitää.

Torstai 2.12.

Pidän luennot. Isäni soittaa ja kysyy, miten voin. Hän kutsuu tilannettani oikeusmurhaksi. Äitini on yhtä pöyristynyt ja kirjoittaa pitkän sähköpostiviestin eräälle kansanedustajalle. Olen 30-vuotias, mutta edelleen vanhempieni tytär, ja äkkiä huomaan kummankin vanhempani suuren avuttomuuden tunteen käydessä entistä selvemmäksi, että heidän tyttärellään ei näytä olevan samoja mahdollisuuksia kuin muilla, sillä sosiaaliturvasta riippuvaisen Suomen kansalaisen kansainvälistyminen tehdään käytännössä mahdottomaksi – vaikka kyseessä on täysin etätyö: en ole viransijaisuuteni aikana kertaakaan astunut Ruotsin kamaralle. Maksan palkastani veroakin Suomeen asuinpaikkani perusteella – mutta en saa verorahoilleni mitään vastinetta.

Saan yhdeltä entisistä pomoistani Invalidiliiton työllisyyspalveluihmisen puhelinnumeron. Hän on konsultoinut lakimiestä, ja ainoa keino varmistaa sosiaaliturva on irtisanoutuminen. Saan neuvon, että jos irtisanoudun, olen oikeutettu Suomen sosiaaliturvaan seuraavana päivänä.

Samana päivänä Kela pyytää minulta hoitotodistusta Ruotsin Försäkringskassanilta, jotta voisin saada ylipäätään mitään sairaanhoitokorvauksia Kelan kautta. Päätän vielä kerran yrittää. Opintorehtorimme neuvoo minulle Försäkringskassanin suomenkielisen asiakaspalvelun numeron.

Perjantai 3.12.

Opintorehtori soittaa. Olin aiemmin hakenut pestilleni jatkoa ensi lukukaudeksi. Nopeasti käy ilmi, ettei edellytyksiä jatkolleni ole – lukujärjestykseen on ilmoitettu lähikursseja, jotka edellyttäisivät muuttoa Tukholmaan. Selitän puhelusta Invalidiliittoon ja sosiaaliturvan kiemuroista – jos todistuksissa menisi kauan minulla ei ole mitään hyviä vaihtoehtoja.

Tunnin kuluttua Försäkringskassanilta soitetaan. Esittelen itseni ja asiani ja kysyn, miten kauan todistuksissa kestää. Käsittelijä vastaa, että vähintään 4 kuukautta.

Itku pyrkii silmiini, ja pyydän heti anteeksi. Sanon käsittelijälle, etten mitenkään voi olla neljää kuukautta ilman sosiaaliturvaa – ihan jo säännöllisen, kalliiksi tulevan kipulääkityksen takia.

Äkkiä puhelimessa on täysin hiljaista.

Soitan opintorehtorille ja sanon, että minulla on vain huonoja uutisia. Sillä aikaa Kela on laittanut minulle laskun syys-marraskuun vammaistuista: 1200 euroa. Vammaistuki on etuus, joka myönnetään Suomen sosiaaliturvan piirissä kuuluvalle vammaiselle henkilölle.

Tunnen olevani tien päässä. Laitan varsinaiselle esimiehelleni, saksan kielen professorille, pitkän sähköpostiviestin, jossa avaan tapahtumien kulkua. Sanon, että tilanne on minulle mahdoton, ja pyydän joustoa irtisanmisajassa, jotta edes jokin sosiaaliturva saataisiin minulle palautettua.

Esimieheni järkyttyy, sanoo tutkivansa työsuhde-ehtoja ja lupaa tehdä kaikkensa.

***

Tätä blogia säännöllisesti lukevat tietävät, että kamppailen vaikean kipuongelman kanssa. Eikä aikaakaan, kun kipu nosti päätään myös nykyisen työni alettua.

Halusin silti taistella, sillä opettaminen on yksi parhaista asioista mitä tiedän. Lisäksi jo reilussa kolmessa kuukaudessa ruotsin taitoni on parantunut hurjasti. Myös rakkaus ruotsin kieleen on syttynyt. Olin aivan todella innoissani kaikesta työssäni.

Mutta nyt, kolme ja puoli kuukautta myöhemmin, kipuongelmat saivat rinnalleen yksilötalouteen ja sosiaaliturvaan liittyvän kriisin. Edessä on vielä paljon hoidettavaa, ennen kuin kaikki sosiaaliturvaani liittyvät kysymykset ratkeavat ja sosiaaliturvani palautuu.

Sain unelman, joka suisti minut helvettiin.

*Tämä Esikoiskirjailijan elämää -blogi kertoo esikoiskirjailijan arjesta ja ajatuksista. Esikoiskirjailijan elämää -blogia ylläpitää esikoiskirjailija Kata Melander. Klikkaa tästä profiileihini Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa.

2 kommenttia artikkeliin ”Esikoiskirjailijan elämää: Sain unelman, joka suisti minut helvettiin

  1. Helvi Ahvenainen sanoo:

    Oli järkyttävää lukea kokemuksistasi. Oli myös todettava, että tilanteesi johtuu siitä, että olet vammaisena henkilönä huimasti edellä aikaasi. Byrokraattiset järjestelmämme eivät pysty joustamaan, koska eivät aikaisemmin ole kohdanneet moista tilannetta. En osaa antaa mitään neuvoa – muuta kuin että toivon henkisten voimavarojesi riittävän purjehtimaan tämänkin tilanteen läpi. Yhteiskunnat kehittyvät luvattoman hitaasti näissä vammaisten asioissa. Kalle Könkkölä aikoinaan sai aikaan melko isonkin sysäyksen eteenpäin kun saatiin kuljetuspalvelut ja henkilökohtaiset avustajat, mutta viime aikoina tuntuu olevan pikemmin takaisinpäin menoa.
    Olen seurannut tarinaasi. Siinä on yhtymäkohtia oman elämäntarinani kassa – liian aikaisi pykimässä osaksi tätä yhteiskuntaa. Jotain olen saavuttanut ja olen jo siirtynyt tavoittelemasta muuta kuin että saisin pitää sen, mitä tällä hetkellä on. Uskon, että elämä tarjoaa sinulle vielä parempiakin yllätyksiä kuin tämä nyt kertomasi oli.

    Parhain terveisin
    Helvi Ahvenainen Lieksasta

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s