Helmikuu on aivan kohta lopussaan. Venäjä on aloittanut absurdin hyökkäyssodan Ukrainaan, korona vaikuttaa olevan voimissaan ja olympialaisista autoritäärisessä diktatuurissa jäi vähintäänkin ikävä sivumaku.

Minä olen kärvistellyt väitöskirjani uuden formaatin kanssa, koettanut tehdä proosan ja draaman opintojen läksyt ajallaan ja edetä päivän kerrallaan. Kela on muistanut minua uudella selvityspyynnöllä liki viikottain. Aiheena on mikäs muukaan kuin Ruotsin-aikani.

Joulukuuni oli kaikkinensa niin hurja, että alkuvuoden tahmeus on sinänsä odotettavaa. En ole saanut kunnolla kiinni mistään. Viikko sitten sairastettu koronatauti katkaisi kamelinselkäni lopullisesti. Sen jälkeen on ollut pakko tunnustaa:

Väsyttää ihan hurjan paljon.

***

Kirjoitan tämän tekstin sillä yritän saada puristuksen rintalastastani ulos. Valmistaudun tiistaina koittavaan selän toimenpiteeseen, joka jännittää tietenkin kosolti. Yritän muistuttaa itselleni, että paremman huomisen vuoksi sinne mennään, ja juuri siinä asuu toivo. Tiistain jälkeen jokin voi aidosti muuttua – parempaan. Silti en voi olla muistelematta viimeisintä lääkärikäyntiäni neljä päivää ennen viime jouluaattoa.

Kun katselin ja kuuntelin yhtä lääkäreistäni, tunsin oudolla tavalla päässeeni 11 vuoden aikana jonkin pelin loppuun. Tiesin täsmälleen, mitkä vaihtoehtoni ovat, senkin, että nyt tehtävä ei-kirurginen operaatio on listan alkupäässä. Päätin lääkärini lauseet, eikä se jäänyt lääkäriltänikään huomaamatta.

Olen tietysti ihan jo luonteeni ja ammattinikin vuoksi taipuvainen keräämään tietoa. Mutta samalla se osoitti minulle karulla tavalla, että jonkin olisi muututtava.

Harvoin sitä haluaa olla vähemmän kartalla, mutta sitä minä tiesin kaipaavani. Kivun muuri olisi murrettava, sitä on pienennettävä, että tilalle mahtuu enemmän Katariinaa.

Se on tosin helpommin sanottu kuin tehty. Alkuvuoden olen sietänyt työstä johtuvia viikonlopun kipukohtauksia toisensa perään, ja kaiken kukkuraksi myös korona löysi tiensä kehooni.

Olen syyllistänyt itseäni niin monesta asiasta. Siitä, ettei väitöskirjani etene niin nopeasti kuin haluaisin, etten onnistu kirjoittamisen opinnoissa niin kuin haluaisin. Moni asia on kohdannut ikävän esteen.

Nyt minä haluan ajatella, ettei kauhujen joulukuu kuitenkaan ole hirveän kaukana. Että ehkä minä ansaitsen myös itseltäni armoa.

Että minä riitän, vaikka ei se aina siltä tunnu.

*Tämä Esikoiskirjailijan elämää -blogi kertoo esikoiskirjailijan arjesta ja ajatuksista. Esikoiskirjailijan elämää -blogia ylläpitää esikoiskirjailija Kata Melander. Klikkaa tästä profiileihini Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa.