Esikoiskirjailijan elämää: Näytelmäkeväästä romaanikesään

Kävi niin kuin monesti elämässäni käy: vaikka yksityiselämässäni olisi jos minkämoista turbulenssia, fiktio pitää minut kasassa, hengissä.

Someseuraajani jo tietävätkin, että viime sunnuntaina valmistui romaanin käsikirjoitukseeni perustuva viisinäytöksinen draama. Mutta ehtaa minua tuntuu olevan se, että se ei ollut millään muotoa alun perin tarkoitus: kuten luovan kirjoittamisen perusopintojen puolella, myös tämä draaman aineenopintojeni lopputyö, no, lähti vähän käsistä.

Lopputyössä oli alun alkaen useita vaihtoehtoja: kolmen kohtauksen pienoisnäytelmä, AV-puolen (sarjat, leffat, kuunnelmat) käsikirjoitus tai ensimmäinen näytös kokoillan näytelmästä. Tavoitepituus n. 20 liuskaa. Valitsin viimeisen. Päätin, että jos teksti vetää, työstän sen loppuun. Viime sunnuntaina kasassa oli 88 liuskaa ja viisi näytöstä.

Rakastan draamaa nykyisin yhtä paljon kuin proosaa. Draamassa on kiehtovaa etenkin formaatti. Kirjoittajalla on rajatusti mutta tehokkaita työkaluja: näyttelijöiden reaktiot, liikkeet ja dialogi. Mutta tuntuu myös, että draama kirkastaa proosan. Dramatisointi auttoi minua näkemään, mikä proosassa on oleellista. Henkilöhahmojen muutos, konflikti, alku, keskikohta ja loppu -ajattelu.

Hyvää proosaa tehdään pitkälti draaman työkaluin.

Viime viikon torstaina draaman pienryhmälläni oli palautekeskustelu. Olin irrottanut näytöksen yksi tekstimassasta lopputyökseni (18 liuskaa), silloin kasassa oli yhteensä suurin piirtein 70 liuskaa. Ajattelin, että tässähän tämä. Mutta sitten kävikin toisin. Draaman ope ilmoitti, että ei hänelle kyllä makseta kuin 20 liuskasta, mutta ensimmäinen näytös on niin vetävä, että hän lukisi mielellään koko teoksen.

Nyt kuulette suustani jotain harvinaista: tarinan asetelma on omasta mielestänikin hyvä. Sain siitä kustannustoimittajalta kehut proosan puolella vajaa vuosi sitten – eivätkä kustit kehu, jos aihetta ei ole.

Draamaani tosin pätee sama kuin proosaani, miksei väitöskirjaanikin. Välillä hankaluus on siinä, miten kaiken paketoi. Huomasin ajattelevani myös täsmälleen samalla tavoin kuin openi evästi: tekstit vaativat kierroksia, mutta ykkönen kannattaa vetää nyt hurmiolla loppuun. Kun teksti on levännyt, näkee, mihin seuraavaksi.

Palautin tekstin eilen arvioon. Tein Twitterin puolella äikänopen tunnustuksen, miten mukavaa olisi, jos omat tekstit lukisikin ensin läpi joku muu. Käsikirjoitussoftani ei tue suomea, mutta omasta tekstistään kun seuloo mokia ja virheitä, niitä väistämättä jää. Teksti on yksinkertaisesti liian tuttu.

Näytelmä todennäköisesti odottaa hetken, sillä viikon päästä saan kuulla, onko tiedossa kokonainen romaaniloppukevät ja -kesä. Tällä hetkellä näiden kahden muokkautuminen tukee hyvin toisiaan: kun kummatkin ovat hiotummalla mallilla, on hyvä tehdä lisää suunnitelmia.

Tässä välissä voin vain toivoa, että terveyteni kestäisi.

*Tämä Esikoiskirjailijan elämää -blogi kertoo esikoiskirjailijan arjesta ja ajatuksista. Esikoiskirjailijan elämää -blogia ylläpitää esikoiskirjailija Kata Melander. Klikkaa tästä profiileihini Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa.

2 kommenttia artikkeliin ”Esikoiskirjailijan elämää: Näytelmäkeväästä romaanikesään

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s