Esikoiskirjailijan elämää: Ehkä sanojen ääreltä löydän taas, kuka olen

Fiktiivisistä teksteistä on usein helppo erottaa kehityskulkuja. Asioita ns. istutetaan tarinaan, toisin sanoen katsotaan hyvin tarkasti, missä kohtaa kulku kohti haluttua pistettä alkaa. Usein näitä kulkuja koetetaan vähän häivyttää, jotta ne eivät aukeaisi lukijalle liian selkeästi, mutta kun teksti on kuitenkin artefaktinen, tekemällä rakennettu, etenkin harjaantunut silmä nuo kehityskulut helposti erottaa.

Elämässä kaikki on vähän epäselvempää. On mahdotonta sanoa, missä kohdin virtaus alkaa ja missä kohdin se on jo niin taajaa, että sinne melkein hukkuu. Lopulta vain melkein huomaa hukkuvansa – mutta ei käsitä, miten kaikki sattumukset ovatkin kasaantuneet surkeiden sattumusten summaksi.

Tämän vuoden terveet päivät on helppo laskea – niitä ei ole hirveän monta. Mutta vaikka kipu vaivasikin tammikuussa, siihen kuuhun kajasti oma, pehmeä valonsa. Ensinnäkin pääsin eroon hirveästä joulukuustani, mutta oli myös muuta. Tein suunnitelmia. Luotin tulevaan. Taisin vähän jopa unelmoidakin. Ajattelin, että ehkä elämällä on minulle tosiaan muuta kuin sairastamista. Minulla oli kivunhoitosuunnitelma, minulla oli ikkuna. Vaihdoin väitöskirjani formaattia vähän pitkin hampain mutta nautin joka kerran, kun pääsin pariksi tunniksi ohjauspalaveriin puhumaan kieliopista.

Tuli helmikuu. Minä sanoin tervetuloa. Olinhan nähnyt tammikuun valoisat kasvot.

Mutta helmikuun puoliväliin ne viimeistään loppuivat, terveet päivät. Sairastin koronan ensimmäistä kertaa. Selvitin omaehtoisen karanteenin, ja viiden päivän päästä matkasin Helsinkiin selkäoperaatioon. Toivuin odotettua hitaammin, mutta toivuin kuitenkin. Kun huimaukseltani aloin pysyä tolpillani, myös yhden pahenemisvaiheen jälkeen kipu alkoi pysyä paremmin kurissa. Se alkoi kestää intensiivistä näytelmän naputtamista, joka pitkän sairausajan kurimuksessa piti minut hengissä. Huhtikuussa kaikki on taas paremmin, tuumin.

Sairastin kuitenkin maaliskuun lopulla koronan uudelleen, edellistä lievempänä. Harmistuin, mutta pidin toivoa yllä: maaliskuu olisi jo aivan kohta huhtikuu. Flunssaoireideni viimein kadottua vein itseni syömään ja viimeistelemään näytelmää. Kirjoitin, join lasillisen valkoviiniä, söin hyvin ja tunsin lapsekasta onnea. Jos vain näin voisi elää, ajattelin, etenkin kun olin sinä päivänä myös pasteerannut huolella pitkin Aurajoen rantaa, eikä selkäni sanonut lystistä mitään. Kesti sekin jo aika paljon tärinää.

Sain ainoastaan kaksi oireetonta päivää. Heti viikonlopun jälkeen, maanantaina, aloin sotkea sanoja. Sanoin talouspaperi, kun katsoin vessapaperia, sanoin parveke, kun tarkoitin käytävää.

Aluksi laitoin oireeni stressin piikkiin. Olinhan juuri saanut valmiiksi intensiivisen urakan, elämäni toisen kokoillan näytelmän.

Mutta sitten oireita alkoi tulla useammin joka päivä. En löytänyt tuttuja sanoja. Kun puhuin, päätä alkoi särkeä. Päänsärky jatkui pitkin viikkoa. Sitten eivät menneet sekaisin enää sanat, vaan niistä jäi uupumaan konsonantteja tai ne vaihtuivat toisiksi. Yhden esimerkin muistan edelleen elävästi – jutusta tuli luttu.

Saman viikon sunnuntaina jouduin sairaalahoitoon ensimmäisen kerran. Kuumetta oli säännöllisestä tulehduskipulääke- ja parasetamolilääkityksestä huolimatta 38.2. Minulla puutuivat sekä jalat että kasvot, pää särki edelleen, sain näköhäiriöitä. Lääkärin vastaanottohuoneessa minun oli vaikeaa laskea yksinkertaisia vähennyslaskuja. Aivojen tietokonetomografiakuva ja aivo-selkäydinnestenäyte eivät kuitenkaan tarjonneet selitystä, eikä magneettikuvia kuulemma voitu niissä olosuhteissa ottaa, joten sain passituksen kotiin. Ensimmäinen neurologi oli pitänyt oireitani huolestuttavina, toinen neurologi keksi kaiken selitykseksi CP-vammani ja kuumeen yhdistelmän.

Olen syntymästäni asti ollut CP-vammainen, ja sanomattakin on selvää, etten ole koskaan kuumeessa sanojani sotkenut. Eräs ystäväni totesikin hirtehisesti, mahtoikohan lääkäri oivaltaa, että puhuu suomen kielen maisterille. Joku ehkä muistaa senkin, että olin aikoinaan rakastunut kielioppiin nimenomaan kuumeessa syksyllä 2005.

Viikko vaihtuu, keskiviikkona minulla todetaan välikorvan tulehdus ja torstaina päätäni alkaa särkeä niin, etten pysty juuri olemaan. Käteni alkavat täristä oudon paljon, selkään sattuu. Päänsärky ja selkäsärky saavat syyn: aivo- selkäydinnestenäytteen otossa on tapahtunut komplikaatio. Hoidatan sitä sairaalassa pitkäperjantain. Lääkäriaika luvataan, mutta tietoa ei ole, milloin. Kun sitten eilen aamulla kello kahdeksan istun yksityisellä neurologin vastaanotolla ja puhun alkuvuodestani, hän kysyy, miten minä oikein jaksan. Minun tekee koko ajan mieleni vastata, että minun jaksamiseni on loppunut jo kauan sitten, mutta vastaan, että tämä kaikki tuntuu liialliselta. Viimeksi olin lämmittänyt banaanikakkua pakastimesta ja käteni olivat tärisseet niin, että olin saanut vain vaivoin palaseni lusikkaan.

Lääkäri sanoo, että tämä kaikki on ollut keholleni nimenomaan liikaa. Ensin korona, sitten vaativa operaatio, päälle vielä toinen korona. Että sikäli tämä on vakava paikka, hän sanoo, ja juuri saman ymmärrettyäni minä istuin siinä.

Kun kirjoitan tätä, osa oireistani jatkuu edelleen. Kasvot puutuvat, kuume pysyy, saan näköhäiriöitä useamman päivässä. Toivon saavani lisätutkimuksista joitain vastauksia. Jos selittävää ei löydy, voinee alkaa puhua pitkästä koronasta.

Tänään kävin apteekissa hakemassa lääkkeitä. Ulkona oli ihana kevät. Silti rintaani puristi, sillä minulla ei ollut voimaa jäädä terassin ihanaan valoon, hymyilevien ihmisten sekaan. Oli mentävä kotiin.

Yksi asia on varmaa: pitkän sairastelujakson jälkeen ihminen kadottaa itsensä ja oman ideansa. Kun päivät muuttuvat selviytymistaisteluksi tunnista toiseen, muu maailma jää. Elämä jää.

Mutta ehkä sanojen ääreltä löydän taas, kuka olen. Minut on valittu romaanikirjoittamisen mestarikurssille, joka alkaa ensi kuussa. Toivon, että saan pitää kiinni sanoista – ja että sanat pitäisivät minut kiinni elämässä.

*Tämä Esikoiskirjailijan elämää -blogi kertoo esikoiskirjailijan arjesta ja ajatuksista. Esikoiskirjailijan elämää -blogia ylläpitää esikoiskirjailija Kata Melander. Klikkaa tästä profiileihini Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa.

2 kommenttia artikkeliin ”Esikoiskirjailijan elämää: Ehkä sanojen ääreltä löydän taas, kuka olen

Vastaa käyttäjälle Tiina Hokkanen-Oja Peruuta vastaus

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s