SISÄLTÖVAROITUS: Tämä teksti käsittelee mm. itsetuhoisuutta. Jos aihe ahdistaa sinua, älä lue pidemmälle.

Edellisviikon keskiviikkona poistin Twitter-tilini. Minua alkoi ahdistaa oma ahdistukseni. Kirjoitin romaania rivin ja korjasin joka sanasta kirjoitusvirheen. Ajatus katkesi helposti. Tuntui, että olin nurkassa.

Pahempaa oli tulossa.

Kuin enteellisesti seuraavana päivänä kosmetologi kehotti minua nauttimaan elämästä. Elämästä kun ei koskaan tietäisi. Astuin ihokarvanpoistosta suoraan aurinkoiseen Turkuun. Sanatkaan eivät menneet sekaisin lainkaan yhtä paljon kuin vielä edellisenä päivänä. Ehkä tämä tosiaan tästä.

Sitä seuraavana päivänä puren hampaani yhteen, yhdestä hampaasta lohkeaa pala. Hammas paikataan, mutta kaikki muuttuu. Aamulla nousen sängystä ylös. Kipu kasvoissa on niin kovaa, että alan itkeä. Minua lohdutetaan: kunhan paikkaa madalletaan, palaisin taas entiselleni.

Te arvaatte jo: en palautunut.

Joka kerran, kun menen maate, kipu mylvii. Joka kerran, kun painan pääni alas. Joka kerran, kun puren. Selän kipuun tarkoitettu kohtauslääkkeeni auttaa vain hetken, muut kipulääkkeet eivät lainkaan.

Pääsen kaupan päälle noidankehään: selkäni asentohoitoon kuuluisi lepoa tunnin päivässä. Suomeksi – jos keskityn kasvo-oireisiin, selkäni väsyy. Jos pidän selästäni huolta, saan palkaksi mojovan päänsäryn.

Putoan niin syvälle, että haluan kuolla. Ihan oikeasti kuolla. Minulla ei ole yhtään syytä elää, minä ajattelen. Tätä kipua en enää kestä.

Hakkaan älypelejä tunnista toiseen, jotta en ajattelisi kuolemaa. Helatorstaina olen niin kipeä ja sokissa, etten saa edes syödyksi. Lähden päivystykseen.

Päivystyksessä psykiatrinen sairaanhoitaja katsoo minua haastavasti. ”Mitä sä luulet, et mä täällä mielenterveysyksikössä voin tehdä sun kivulle?” hän kysyy.

Minä en luule mitään. Minä haluan nähdä edes jotenkin eteen. Kerron 11 vuoden selkähelvetistä, joka on viimein hoitotasapainossa. Olen ollut viime kaksi kuukautta täysin kivuton.

”Kai jos sä oot 11 vuotta taistellut, taistelet nytkin.”

Siinäpä se onkin. Minulla ei ole voimaa taistella. Ei enää. Olen helmikuun puolivälistä lukien sairastanut koronan, mennyt selkäoperaatioon, sairastanut toisen koronan ja kärsinyt sen vuoksi aivohalvaustyyppisistä oireista, jotka veivät minut sairaalahoitoon. Ja – kaiken tämän jälkeen – laukeaa suhteeton kasvokipu.

Viime perjantaina sain diagnoosin: kyse on varsin ärhäkkäästä purentaelimen toimintahäiriöstä. Koko viime viikon itkin joka aamu noustessani ylös, sillä keho reagoi asennonmuutokseen niin voimakkaasti. Kasvokipu iski koko voimallaan.

Aloin kuitenkin hiljalleen palautua. Mutta tänään olikin sitten fysioterapiaa. Venytin selkääni eteen, painoin pääni alas.

Se oli siinä.

Tätä tekstiä on vaikea näppäillä, sillä kipu yltyy koko ajan. Peruslääkkeeni otin tunti sitten. Että niin hyvin menee.

***

Pelkään aivan valtavasti. Eilen kirjoitin romaania ensimmäistä kertaa viikon tauon jälkeen. Yritän haaveilla ihka oikeasta toisesta romaanista ja pitää kuolemanajatukset loitolla. Yrittää ajatella, että on oikeasti parempi elää kuin kuolla.

Miksi kirjoitin tämän?

Siksi, että ne puheet kärsimyksen jalostamisesta loppuisivat. Näkeehän tässä sen: ei kärsimys ketään ylevöitä.

Siksi, että sitä taistelua on todellakin turha toivottaa. Kaikilla on rajansa, ja se tulee vastaan. Edelleen olen sitä mieltä, ettei jatkuva kärsimys ole elämää. Eikä se, että jokin onni vain häivähtää. Sen kuuluu saada jäädä.

Toivon, että tulee taas päivä, jolloin näen taas auringon. En loputonta suon silmää, jossa ainoa tavoite on selvitä.

*Tämä Esikoiskirjailijan elämää -blogi kertoo esikoiskirjailijan arjesta ja ajatuksista. Esikoiskirjailijan elämää -blogia ylläpitää esikoiskirjailija Kata Melander. Klikkaa tästä profiileihini Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa.