SISÄLTÖVAROITUS: Kipu, itsetuhoisuus

Yritän muistaa, kuka olen. Katson sampoopullon kylkeä ja näen siinä sh-muotoisen kirjoitusasun, shampoo. Tätä merkintää varten tarkistan Kielitoimiston sanakirjasta, että sh-muoto taitaa tosiaan olla ihan käypä, vaikka suomessa ei mielellään sitä kirjoitetussa muodossa käytettäisi. Tällaisia välähdyksiä nykyarjessani on, vaan ei kovin paljon enää muuta. Toisinaan mietin, että haluaisin kirjoittaa artikkelin Nato-option semantiikasta.

Mutta kaikki tuntuu kovin kaukaiselta. En ole kirjoittanut teille romaanikurssin ensimmäisestä vertaisryhmätapaamisesta tai romaanin edistymisestä. Mutta tänään kirjoitin romaania ensimmäistä kertaa hetkeen kokonaisen liuskan. Kaikki tuntuu putoavan käsistäni yhtä varmasti ja säälimättä kuin pallo kierii kaltevalla pinnalla.

Nukahdan kipuun. Herään kipuun. En selviä suihkusta itkemättä. Sekä päivystys että ensihoito ovat tulleet liian tutuiksi. Kaikki yhden lohjenneen hampaan tähden, riekaleina koko elämä. Olen oikea komplikaatiokimppu: hammaskomplikaatiosta tuli niska–hartia-alueen ja kasvoalueen komplikaatio. Luultavasti useiden hammaslääkärikäyntien seurauksena nyt myös jalkaan on kehittynyt hermoärsytys. Se olisi se mukavampi vaihtoehto. Muut vaihtoehdot ovat vakavampia.

Tälläkin hetkellä on hankala istua. Pää särkee, hampaita särkee, jalkaa särkee. Olen menettänyt ihan kaiken. Kaikki se työ, kohta 12 vuotta, mitä selkäni ja kipuni eteen olen tehnyt, on valunut hukkaan. Palkaksi sain vain uusia kipualueita.

Ja aivan kuin 12 vuotta sitten: etsin lääkäreitä, etsin seuraavaa etappia, pohditaan lääkitystä. Yritän huojua päivästä toiseen.

On enää vain yksi ero: minä en luota enää elämään. Sillä elämä ei kanna kaikkia. Se valitsee suosikkinsa.

Huhtikuussa minä ajattelin, kun selkäoperaation hyvä tulos alkoi varmistua, että olen saanut vihdoin elämäni takaisin. Että nyt minä otan takaisin kaikki menetetyt vuoteni. Että nyt on tullut aikani nauttia.

Nyt en saa enää koskaan ehjää hammastani ja omaa purentaani takaisin. En pysty kiitämään aikakoneella hetkeen, että peruuttaisin hammaslääkärin. Hampaan olisi voinut ainoastaan hioakin. Lääkäri valitsi paikan, ja loppu on karmaisevaa historiaa.

Elän elämää, joka ei ole enää elämää. Onnittelen ihmisiä, jotka ovat menossa naimisiin. Katson rentoutuneita ihmisiä somen kesäkuvista. Mutta minun elämääni onni ei kuulu. Raastava kipuloukku on hyvä pitämään onnen loitolla jatkossakin. Kokemusta on.

Kuolema on mielessäni päivittäin. Silti en vahingoita itseäni, sillä pelkään, että asiat ovat sen jälkeen entistä pahemmin. Pelaan Tetristä, koska se auttaa tutkitusti mielen tyhjentämisessä. On helpompi hengittää, kun keskittyy ehjän seinän rakentamiseen. Eristäydyn ihmisistä, sillä kuka nyt tällaista kärsimyskimppua jaksaisi. Vaan toisaalta kuolema hälveni ajatuksistani paljonkin, kun sain viestin, jossa minulle puhuttiin hyvin kauniisti:

Olet minulle hyvin tärkeä ihminen, viestissä luki.

Sanat oli osoitettu lähimmäisenrakkaudella. Niiden jälkeen saapuivat kyyneleet, mutta eivät sen vuoksi, että olisin ollut surullinen. Oli helpottavaa huomata, että olen luottanut myös oikeisiin ihmisiin. Heihin, joilla on vasta-arvostus ja -kunnioitus. Niin kipeästi olen tuntenut itseni toisissa tilanteissa vähätellyksi ja torjutuksi.

Päivät kulkevat, kesä soljuu. Minä hukkaan päiviä kipuun kuten liian usein ennenkin. Sain maistaa lupausta paremmasta, kunnes se liukuikin kädestäni kuin märkä saippuan pala.

*Tämä Esikoiskirjailijan elämää -blogi kertoo esikoiskirjailijan arjesta ja ajatuksista. Esikoiskirjailijan elämää -blogia ylläpitää esikoiskirjailija Kata Melander. Klikkaa tästä profiileihini Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa.