Hih!

Naurahdin jo äsken otsikkoa keksiessäni. Ajatuksenani on kirjoittaa teille romaanikäsikirjoituksen neljännestä versiosta, siitä miten romaanikurssin loppu häämöttää. Mutta uskokaa tai älkää: Loppu häämöttää tai Loppua kohden kuulostaa otsikossa – no, kyllä te tiedätte. Varsin dramaattiselta. Turhalta eskapismilta.

Siksi valitsin sanoa saman asian toisin, toisesta näkökulmasta. Uutta on näkyvissä.

Takasuora alkoi nimittäin jo eilen, kun kokoonnuimme romaanikurssille toiseksi viimeistä kertaa. Päivän aloitti kirjailija Iida Rauman luento ja hänen vetämänsä kirjoitusharjoitus, siitä sitten siirryimme kommentoimaan tekstejämme omassa ryhmässämme, vertaisvoimin.

Kurssin viimeinen kalmanraja on viides marraskuuta. Silloin valmis teksti lähtee ryhmällemme – ja ryhmämme kustannustoimittajalle.

Ja missäs vaiheessa tekstin kanssa ollaan?

Koska kurssin kirjailijamentorinikin taannoin sanoi, että nyt et kuule enää räjäyttele mitään, tämä rakenne on vallan hyvä, teksti ei ole muuttunut rakenteellisesti paljoa. Mutta tämä on ollut nk. kielikierros. Olen jälleen kerran kirjoittanut tekstin kokonaan uusiksi kohtaus kohtaukselta mutta keskittynyt ennen kaikkea kieleen ja hallittuun laventamiseen. Joihinkin kohtiin olen pysähtynyt pidemmäksi, jotakin terävöittänyt.

Näin teksti on löytänyt paremmin pulssinsa, väitän.

Myöskään tapahtumiltaan uusia kohtauksia ei ole tullut niin paljon kuin viimeksi – mikä on tässä kohdin minusta hyvä. Romaaneissa on usein paljon eri-ikäistä materiaalia. Toisin sanoen jotkin avainkohtaukset ovat säilyneet ehkä vuosiakin, toisaalta osa kohtauksista on aivan tuoreita. On hyvä päästä hiomaan kunnolla kaikkia kohtauksia, jotta ne asettuvat eri-ikäisyydestäänkin huolimatta yhteiseksi jatkumoksi.

Kun eilen teksteistämme puhuimme, kaikille nousi myös yhteinen tunne: väsymys. Kurssit ovat loistavia siitä, että palautetta tulee koko ajan. Tekstin kirjoittaminen ja kehitys eivät kärsi joutokäynnistä, mutta urakkakin on melkoinen. Itse kokeilin ensimmäistä kertaa nyt (=tällä kurssilla) työmetodia, jossa ei korjatakaan kohtauksia vanhan päälle vaan kaikki kirjoitetaan puhtaalle paperille. Vanhasta katsotaan ikään kuin vain vähän mallia.

Ja voin jo nyt sanoa kaikille kirjoittajille: tämä tapa jää. Vaikka tämä on monin verroin työläämpää kuin vanhan päälle korjaaminen, muutos on kerta kerralta parempaa – ja myös näkyvämpää. Tästä vinkistä kiitän lämpimästi kustannustoimittajatuttuani somesta.

Pieni asia, valtava merkitys. Tämä työtapa on tullut jäädäkseen.

Kääntöpuoli: Kun nyt tosiaan on toukokuun puolivälistä tähän hetkeen kirjoittanut yhden ja saman romaanin lähes kaksi kertaa alusta loppuun, väsymys alkaa hiipiä. Toisaalta olen niin tottunut viettämään aikaa romaanin kanssa, että marraskuun viidennen päivän jälkeen pudotus on kova – mitä ihmettä sitä kaikella vapaa-ajalla tekeekään.

Uusi häämöttää. Korjaustyöni on tällä hetkellä romaanin viimeisen eli viidennen osan puolivälissä. Eli aivan kohta ollaan oikeasti maalissa.

Ja ehkä sanon tämän ihan kiertelemättä. Seuraavaksi kävisin jo mielelläni sopimusneuvottelujakin. 😉 Mutta askel kerrallaan, ja kovin vielä töitä siihen asti.

*Tämä Esikoiskirjailijan elämää -blogi kertoo esikoiskirjailijan arjesta ja ajatuksista. Esikoiskirjailijan elämää -blogia ylläpitää esikoiskirjailija Kata Melander. Klikkaa tästä profiileihini Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa.