Perjantaina saan sähköpostitse seuraavat sanat:

I have to say that I am very impressed by this novel and I’m not an agent, but if I were, I’d sign you!

Mutta aloitetaan ensin ihan alusta.

***

Luen Satu Rämön haastattelun. Luen Tuomas Kyrön kolumnin. Luen Sofi Oksasen evästyksiä aloitteleville kirjailijoille. Niissä kaikissa toistuu yksi kehotus:

Hanki itsellesi agentti.

Ja kyllä, ajatus alkaa itää. Romaanikurssin päätyttyä minä tiedän: tämä teksti kantaa. Nämä sanat läpäisevät lukijan tajunnan tavoittelemallani tavalla. Mutta minä myös tiedän, että tekstissä on vielä pulmia ratkottavana. Repliikkejä, kerrontateknisiä asioita. Kysyn itseltäni vielä yhden kysymyksen: tekstiä pitää kehittää, mutta onko se jo riittävän hyvä?

Minä päätän, että on. Minä otan riskin, että on, ja käyn työhön. Valitsen agentuurin. Valitsen Suomen ulkopuolelta, koska olen saanut suomalaiselta arvostetulta agentuurilta lakoniset pakit. Esikoisromaanini Älä irrota on tehty ammattilaisvoimin, mutta Type & Tell ei ollut kustantamo ja suomalainen kirjamarkkina on armottoman jäykkä. Jopa niin jäykkä, että joskus Type & Telliin mukaan lähteminen on mietityttänyt jälkeenpäin. Toisaalta se oli korkeakouluni kirja-alalle, mutta leima on liian vahva.

Kun viestitän agentuurille ensimmäisen kerran, minulle sattuu moka. Luen ohjeet väärin: ymmärrän ohjeesta, että myös suomenkielinen käsikirjoitusnäyte saatekirjeineen ja synopsiksineen kelpaa. Pyydän anteeksi virhettäni. Aloitan sähköpostiketjun englanniksi mutta lopetan sen ruotsiksi. Du är självklart vällkommen att skicka oss, se loppuu. Kyllä he minulta tekstin lukevat.

Enää tarvitsee löytää kääntäjä. Otan yhteyttä kääntäjätuttuuni, kyselen verkostoja. Saan yhteydenoton toiselta kääntäjältä; tämä kääntäjä ei ole kääntänyt proosaa vaan yhden käsikirjoitustekstin. Pyydän hinta-arviota. Se on yli budjettini.

Sitten kääntäjä tekee eleen, jota arvostan korkealle. Sinulla on tässä niin paljon pelissä, että sinä ansaitset kokeneemman kääntäjän, hän sanoo. Hän ohjaa minut Nordic Translators & Editors -verkoston pariin. Kirjoitan työnkuvauksen myös sinne, pyydän tarjouksia.

Ja joka askeleella mietin, uskallanko minä. Mutta koko ajan kuljen kohti.

Tammikuun toisena päivänä saan tarjouksen etsimältäni: tämä ammattilainen on tehnyt agentuurikäännöksiä jo parin vuoden ajan, ja hintakin mahtuu budjettiin. Tammikuun kolmantena teemme sopimuksen.

Haluatko, että teen jotain ehdotuksia saatekirjeeseesi? valitsemani kääntäjä kysyy sitten. Ja jälleen kerran olen enemmän kuin kiitollinen. Sanon tekeväni tämän ensimmäistä kertaa ja tietäväni, että otan riskin. Mutta minulla on uskoa tähän tekstiin, päätän viestini. Kääntäjäni vakuuttaa, että riski on joka tapauksessa otettava jossakin kohtaa.

Sitten saan neuvoja: Kehu itseäsi kunnolla. Osoita itseluottamusta. Näytä, että olet kiinnostava. Vaikka tekstit ovat pääosassa, kirjailijan persoonallakin on väliä.

Pistän kuvaannollisesti silmät kiinni ja kehun itseäni niin paljon, etten ikinä. Kerron Saarasta ja Petteristä, esikoisromaanini päähenkilöistä. Seksikohtauksista vammattoman miehen ja pyörätuolissa istuvan naisen välillä, koska sitä ei ole maamme kirjallisuudessa aiemmin juuri nähty. Kerron kivusta. Kerron ensin, että romaani menestyi kotimaassani yllättävän hyvin ja sitten poistan sanan yllättävän. Kerron, että nyt minä haluan enemmän. Että tavoitteeni on ollut kirjoittaa kansainvälisen tason romaani.

***

Kalmanraja käännöksille on 21. helmikuuta. Sitä ennen käyn kääntäjäni kanssa läpi listan häntä askarruttavista kulttuurisista kysymyksistä, jotka vaikuttavat käännökseen.

Jos kaikki menee nappiin, saan agentin, yhden unelman. Jos sopimusta ei irtoa, taloudellinen riski on nelinumeroinen.

Mutta kun on kyse kirjallisuudesta, olen valmis ottamaan sen.

*Tämä Esikoiskirjailijan elämää -blogi kertoo esikoiskirjailijan arjesta ja ajatuksista. Esikoiskirjailijan elämää -blogia ylläpitää esikoiskirjailija Kata Melander. Klikkaa tästä profiileihini Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa.