Romaanin käännösnäyte lähti kirjallisuusagentuuriin eilen klo 17.23. Vastaus – ja vahvistus vastaanottamisesta – saapui jo samana iltana klo 21.25 meidän aikaamme. Odotusajaksi annettiin 6–8 viikkoa.

Eilen ajattelin: kirjallisuus on ainoa tarina elämässäni, joka ei lopu sanoihin ”ja sitten tuli kipu ja pilasi kaiken”. Siihen ei kipu puutu.

Vaikka juhlistaminen eilen jäi, sillä kipu on ollut tänään päällä jo yhdeksän päivää. Loppua ei ole näkyvissä.

***

Kun valmistuin maisteriksi neljä vuotta sitten, äitini piti minulle puheen. Hän piti suoranaisena ihmeenä sitä, että valmistuin.

Nyt ei pidä käsittää väärin: kyllä äitini kykyni tiesi ja tietää. Mutta elämä kivun kanssa on niin hurjan riepottelevaa. Ensi sijassa siihen äitinikin viittasi. Ja ne sanat kuvaavat kivun kanssa elämistä vähän turhankin hyvin.

Jatkuvasti saisi olla tekemässä jonkin sortin ihmeen.

***

Ennen kipuun sairastumistani pidin itsestään selvänä, että kun ollaan kipeänä, silloin levätään. Mutta krooninen kipu muutti tilanteen. Kyllä, silloinkin pitäisi ideaalitilanteessa levätä niin kauan, että kipu rauhoittuu, tyyntyy. Muuten kipu pahimmassa tapauksessa vain provosoituu lisää. Kuviossa on kuitenkin yksi mutta: huono aikakausi, pahenemisvaihe, voi olla pitkäkin. Se tarkoittaa lukuisia peruttuja menoja ja vähintään tilanteesta lukuisia kärsiviä deadlineja.

Sitten tulee vastaan se tietty piste. Ei voi olla jatkuvasti niin paljon pois, jos aikoo saada jotakin valmiiksi.

On siis oltava tosi reipas, tehtävä silti. Venyttävä äärimmilleen.

Vaan tässäkin vaihtoehdossa hinta on äärimmäisen kova: paitsi, että kipu voi pahentua, se vie runsaasti voimia. Jotta sen yhden asian saa tehtyä, energiaa ei olekaan sitten enää mihinkään muuhun. Loppuaika päivästä kuluu levätessä. Akut niin henkisellä kuin fyysiselläkin puolella ovat tyhjissä.

Ja kun arjen ihmeitä vaaditaan monella elämän osa-alueella, vastaan tulee enemmin tai myöhemmin raja. Kukaan ei jaksa tehdä ihmeitä päivästä toiseen – tai vuodesta toiseen.

***

Ihmeet eivät ole ainoa asia, joka kuviossa kuluttaa. Kuluttavia ovat myös kivun määrittelemät näkymättömät rajat, jotka eivät vastaa omia rajoja. Esimerkiksi minä tiedän olevani ihan kohtuullinen kieliopillinen ajattelija. Sain tammikuussa viestiä eräältä professorilta, joka oli lukenut graduni. Tiedostan, miten usein gradut jäävät pölyttymään akateemisiin arkistoihin. Minulla olisi edellytyksiä akateemiselle uralle.

Mutta jos ihmeitä ei kivun suhteen tapahdu, käytännön mahdollisuuksia on kovin vähän.

Tiedän, että akateemisella uralla pitäisi julkaista tasaista tahtia. Olla tehokas. Mutta joka vuosi kipu hidastaa väitöskirjatutkimustani. Joka armas vuosi etenen hitaammin kuin haluaisin.

Ja se jos mikä syö motivaatiota aivan kaikelta. Jos esimerkiksi väitöskirjani olisi edennyt tavoiteajassa, jättäisin sen syksyllä esitarkastukseen.

En jätä. Toki se ei ole yksin kivun syy, rahoituksessa on ollut katkoja ja olen ollut välillä ansiotyössä, mutta kyllä kipu tähänkin projektiin on valitettavan vahvasti leimansa lyönyt.

Se satuttaa. Moni voi todeta hyvää tarkoittavasti, että on hyvä tuntea omat rajansa tai elämässä on aikaa, mutta kaikessa suhteessa se ei vain mene niin.

Ja kuten eräs psykoterapeutti totesi, on psyykkisesti todella rankkaa törmätä jatkuvasti asioissa rajoihin, jotka eivät ole omia. Olen yksin tällä viikolla joutunut kieltäytymään niin eturivin vammaispolitiikan paneelista kuin keikkaopettajan työstä. Lisäksi on ollut jälleen yksi viikko, jolloin väitöskirjani ei ole edennyt.

Yksi viikko sinne tänne, voisi tietämätön todeta, jos ei todella tietäisi, kuinka mones tuo yksi viikko on.

***

Lokakuussa puhuin puhelun, joka on mielessäni vähintään viikoittain. Puheena oli silloin pääasiassa selkäytimeni ja tulevaisuuteni, mutta siinä oli jotain, mikä jäi syvästi kaikumaan mieleeni.

Tee kaikki se, mitä haluat tehdä, äläkä yhtään mieti tai jätä huomiseen, minulle sanottiin. Mutta oikeasti: muista elää.

Muista elää. Ne olivat sanoja ihmiseltä, joka seurasi kipuani läheltä ammattilaisena monta vuotta. Eikä se ollut tarkoitettu sellaiseksi hanki elämä -tyyppiseksi ikäväksi heitoksi.

Sen sijaan se oli sitä, että puhuja tunsi minut ja toimintatapani täydellisesti. Sen, että aina laitettiin työt tai opinnot etusijalle, jos kipu pakotti valitsemaan, ja muu jäi.

Niin, että jos vaikka sovittaisi niin, että tekisit kipukohtauksessa töitä vaikka aiempaa vähemmän, hän lisäsi, sillä sanoi tietävänsä, etten sitä kuitenkaan kokonaan lopettaisi. Toisaalta hän ymmärsi, miksi tein sitä. Eihän kaikesta halua koko ajan luopua, hän sanoi.

Mutta että minä muistaisin nauraa, nauttia, viettää mukavaa aikaa aina silloin, kun on mahdollisuus. Että muistaisin keskittää voimani myös asioihin, joista todella nautin.

Sen jälkeen puhe siirtyi – kuinkas muutenkaan – romaanikäsikirjoitukseeni. En normaalisti keskeneräisistä töistäni puhu, mutta silloin tein poikkeuksen.

***

Niin. Vajaat kolmetoista vuotta kohta kipua sairastettuani olen väsynyt ihmeisiin. Sanoin tänään, että sinnikyys on monesti positiivinen asia, mutta joskus on tilanteita, joissa se kääntyy itseään vastaan. Siksi, jos joku sanoo ihailevansa minua, otan sen vastaan ristiriitaisin tuntein. Olen valinnut tietynlaisen tien, mutta sen on maksanut minulle paljon eikä sitä voi suin surminkaan väittää terveelliseksi.

Mutta yritetään saada loppuun valoa. Elämässäni siis todella on yksi asia, jossa raja ei tule ainakaan niin helposti vastaan, ja se on kirjallisuus. Kirjailijan ei tarvitse julkaista tiettyä määrää tai edes tiettyyn tahtiin ollakseen merkittävä. Hidastavat vuodet eivät ole urasta mitenkään pois. Onhan taidealassakin tiettyä raakuutta, mutta aikatauluissa se on paljon armollisempi kuin akateeminen ura. Päivittäinen työaikakaan ei ole sidottu virka-aikaan tai arkipäiviin.

Se lohduttaa.

*Tämä Esikoiskirjailijan elämää -blogi kertoo esikoiskirjailijan arjesta ja ajatuksista. Esikoiskirjailijan elämää -blogia ylläpitää esikoiskirjailija Kata Melander. Klikkaa tästä profiileihini Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa.