Olen aloittanut tämän merkinnän yhtä montaa kertaa kuin olen lopettanut heti.

Miettinyt, miten paljon haluan sanoa. Mitä jättää sanomatta.

Ja on täytynyt hyväksyä sekin, että tämä teksti on vain pakko kirjoittaa surun ja karheuden läpi.

***

Vaikka ruotsalaisesta kirjallisuusagentuurista tulikin maaliskuun lopussa hylkäys, kokemus oli päällimmäisenä äärimmäisen positiivinen. Tekstistä oli keskusteltu pitkään. Keskustelimmepa viestitse tekstin parannusehdotuksistakin. Koko prosessista tuli olo, että kirjailijaa todella arvostetaan, hänen kanssaan keskustellaan, oli nimeä tai ei.

Lisäksi kokemus oli kaikkiaan opettavainen. Yksi opeista on, että kirjabisnes Suomen rajojen ulkopuolella toimii osin eri säännöillä kuin Suomen sisäpuolella. Kansainvälisesti ajateltuna pelkkä hyvä teksti ei riitä. Ideaansa pitää myös oikeasti, vaihtuvin kriteerein, osata myydä.

Mutta tämä sääntö on globaali: jotta teksti kehittyy, tarvitaan aina joku, joka siihen haluaa tarttua.

Tämän matkan perusteella jo tiedän: alkua pitää kehittää, idea on hyvä, loppu on hyvä. Mutta koska en vielä täsmällisesti tiedä, mitä pitäisi tehdä, teksti on lähtenyt aiempaa laajemmalle matkalle. Niin kotimaassa kuin ulkomailla.

Täsmentänen tilannetta, kunhan aika on oikea. Nyt se ei sitä ole.

***

Tässä kohtaa minulta vaaditaan voimaa painautua surun ja karheuden läpi.

Olen tällä hetkellä ollut lähes kolme viikkoa sairauslomalla. Sairauslomani kestänee ainakin kesäkuun loppuun. Lääkitysmuutokseni eivät ole sujuneet toivotusti. Menemättä yksityiskohtiin suurimman osan päivästä vointi on kehno.

Olen paennut lukemalla. Olen paennut ruokaa laittamalla, leipomalla. Olen jälleen elämässä sellaisessa tilanteessa, jossa minun pitää selviytyä päivästä kerrallaan. Suorittaa se.

Surullinenkin olen. Herään aamulla saman pelon kanssa, jonka kanssa olen mennyt nukkumaan. Ja silti tiedän: oman tilanteenikaan ei ole pahin. En ole vaarassa kuolla, akuuttia hätääkään ei ole.

Mutta tulevaisuuden uhkakuvat ovat isoja. Lääketieteen rajat ovat tulleet jo ainakin puolittain vastaan.

Ja kuten raastavan romaanin juonenkäänteisiin kuuluisi, kukaan ei tietenkään osaa minulle vielä sanoa, millä vauhdilla asiat etenevät, ja mihin pisteeseen. Selkäytimeni pää on väärässä kohtaa, ja jos (ja kun) selän muut rappeumat etenevät, selkäytimelleni tulee ahdasta. Minulle ei kuitenkaan terveydellisistä syistä voi enää suositella leikkaushoitoa.

Opettelen siis elämään heikkenevän ennusteen kanssa – iloitsen, jos asioissa tapahtuu käännettä parempaan, mutta käänteitä toiseenkin suuntaan voi tulla. Älä odota sitä aamua, jolloin et välttämättä pysty siihen, mihin haluaisit, minua neuvottiin viime lokakuussa. 

Ja se on oiva neuvo.