Nyt, kuulkaa! Aiheeni on tällä kertaa näistä luovista hommista poikkeava. Kyse on tällä kertaa tieteestä.

Olen nyt tasaisin väliajoin saanut korvanappiini tietoja siitä, mikä tiede onkaan tärkeää ja mikä ei. Jokin roti siihen, mitä rahoitetaan!

Tätä kirjoitusta olen pohtinut pitkään, mutta tänään rohkenen viimein kirjoittaa sen. Puhutaanpa siis hetki tieteestä.

Sain Suomen Kulttuurirahastolta viime vuoden helmikuussa vuoden tutkimusapurahan väitöskirjatyölleni otsikolla ”Suomen genetiivisubjekti.”

Niin, mikä? Saattaa joku ruudun ääressä pohtia.

Palataan siihen kohta. Ensin taustaksi muutama sana.

Kielioppi on oikeastaan kieli kielestä. Me olemme koodanneet asioille erilaisia nimiä, kuten ”genetiivi” ja ”subjekti”, jotta me pystyisimme puhumaan eri kielen ilmiöistä ja analysoimaan niitä.

Kielioppi kertoo, miten systeemi toimii. Ja se on kieliopissa tärkeää. Ei niinkään se, että osaa luetella ulkoa vaikka paikallissijarimpsun (se on toki ihan hauska).

Toisin sanoen siis se, että me tiedämme genetiivisubjektin (esim. lauseessa minun on pakko nukkua) olemassaolosta, ei ole tärkeää. Tärkeää on se, mitä sillä tehdään.

***

Jo opiskeluajoista lähtien minussa on vahvistunut ajatus, että jokaisen, joka on kiinnostunut vallasta, pitäisi olla kiinnostunut myös kieliopista.

Me tiedämme, että kirkas, virheetön kieli vaikuttaa. Eri rakenteiden viisaalla yhdistämisellä voitetaan ihmisten luottamus ja saavutetaan uskottavuus.

Mutta mikä on rakenteiden viisasta yhdistämistä? Se näkyy usein myös kieliopin tasolla. Esitän seuraavaksi tapausesimerkin Keskustan puheenjohtaja Annika Saarikon kampanjanavauspuheesta viime kuntavaaleissa. Puheen seuraavasta kohdasta nousi kohu, jota puheenjohtaja joutui oikomaan Helsingin Sanomissa asti.

Puheet siitä, että suomalaisen naisen pitäisi tehdä enemmän työtä — ne suututtavat minua. Se, että vanhempi jää toviksi kotiin lapsen ollessa pieni – ei se ole työllisyyden jarru. Tilastojen valossa suomalainen nainen tekee jo älyttömän paljon työtä elämänsä mitassa. Sanon Sinulle suomalainen, ahkera nainen: kelpaat, riität, olet hyvä.

Rakennat tätä maata, rakastat lähimmäistä. Hoidat työn, hoidat lapset, hoidat lapsenlapset, omat vanhempasi, appivanhempasi; harrastat, teet vapaaehtois- ja talkoohommia – ja istutat poisnukkuneiden haudoille kevään tullen kukat.

Sinä ja kaltaisesi olette kotimaan sankareita.

***

Hoidat työn, hoidat lapset, hoidat lapsenlapset, omat vanhempasi, appivanhempasi; harrastat, teet vapaaehtois- ja talkoohommia – ja istutat poisnukkuneiden haudoille kevään tullen kukat. Moni tämän kohdan luettuaan (ml. minä) tulkitsi puheen niin, että ensin kehystetään ”sinä riität”, mutta sitten maalataankin kuvaa superihmisestä, joka hoitaa yksin niin lapset, lapsenlapset, oman työn, omat vanhemmat, appivanhemmat.

Entä miksi tällainen kuva syntyi?

Subjektia tutkiessani törmään paljon myös objektin määritelmään. Ja tämä on kielitieteilijän näkökulmasta objektikysymys.

Suomen kielessä on kahdenlaisia objekteja. Totaaliobjekteja ja partiaaliobjekteja. Yksinkertaistetusti totaaliobjektia käytetään ensisijaisesti, kun on kyse koko objektin tarkoitteesta (1) tai tekeminen on päättynyt (2) Partiaaliobjektia käytetään, kun kyse on on vain osasta objektin tarkoitteesta tai tekeminen on kesken (3)

1. Minä tein työn. ’koko työ’
2. Minä luin kirjan ’luin kirjan loppuun’
3. Minä luen kirjaa. ’luin osan kirjasta/kirja on vielä kesken.

Kohu syntyi siis kieliopin näkökulmasta ennen kaikkea siksi, että objektin käyttö antaa vaikutelman, että nuo asiat tehdään yksin. Vertaa, millainen vaikutelma syntyy tästä:

Rakennat tätä maata, rakastat lähimmäistä. Teet töitä, hoidat lapsia ja lapsenlapsia, omia vanhempiasi, appivanhempiakin.

Tulee väistämättä enemmän sellainen mielikuva, että arkeen mahtuu – kaikkia noita töitä – mutta myös muuta kuin superihmisyyttä.

Ja tämän takia minä tutkin kielioppia. Että ymmärtäisin systeemiä yhä syvällisemmin ja syvällisemmin.

*Tämä Esikoiskirjailijan elämää -blogi kertoo esikoiskirjailijan arjesta ja ajatuksista. Esikoiskirjailijan elämää -blogia ylläpitää esikoiskirjailija Kata Melander. Klikkaa tästä profiileihini Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa.

Eräänä iltana pohdin, miten keskenään erilaisten todellisuuksien sisällä me elämme. Korona on saanut tuon kaiken näkyviin. Janan toisessa päässä on heitä, jotka kieltäytyvät maskeista ja samalla pelkäämästä, janan toisessa päässä meitä, jotka joutuvat fyysisten kontaktien keskelle tarvitessaan apua joka päivä, vaikka itse ei sitä haluaisi. Meitä, jotka tekevät kaikki mahdolliset ja mahdottomat toimet, että viheliäinen tauti ei leviäisi. Jonkun isoin huoli on, ettei kaikkea, mitä on jo tottunut tekemään, saakaan enää tehdä, toiset pelkäävät sairastuvansa työpaikallaan.

Lue loppuun →