Luulin, että olen sanonut faktan ja fiktion suhteesta ja kaiken, mutta draamakäsiksen kohdalla päätin yrittää kerran vielä. Olen siis jo hyväksynyt sen, ettei faktan ja fiktion suhdetta voi selittää aukottomasti, mutta väitän, että minulla on siihen vielä yksi näkökulma.
Lue loppuun
Draamakäsikseni tarina alkoi kehittyä päässäni jo parisen vuotta sitten. Silloin hätkähdin Kynnys ry:n uutiskirjeessä lukemiani lukuja: kuinka moni vammainen ihminen – erityisesti vammainen nainen – on kokenut jonkinasteista lähisuhdeväkivaltaa. Samoja lukuja en Lue loppuun
Eilen sattui jotakin sellaista, mitä ei ole oikeastaan sattunut minulle neljään vuoteen. Sain valmiiksi toisen version, siirryin ykkösversiosta pykälän ylemmäs. Draamakäsikseni, Rouva Niemi, tuli itselleni yllätyksenä valmiiksi. Minä tein kuin teinkin, mitä viimeksi lupasin – sitä, jota eniten pelkäsin.
Kakkosversio on merkittävä raja-asema Lue loppuun
Koronakevät oli hurjaa pyöritystä, mutta siitä on nyt onneksi selviydytty, laskeuduttu juhannukseen. Kirjoitan teille nyt muutaman rivin suihkunraikkaana, keskikesän iltana.
Näytelmäni kakkosversion kirjoittaminen pyörähti käyntiin toukokuun alussa. Tarvittiin vain hieman uskallusta ja yksi inspiroiva keskustelu. Miten asiat ovatkaan kirjoittamisen kanssa niin pienestä kiinni. Näiden kirjoittajavuosien jälkeen olen tullut siihen tulokseen, että Lue loppuun
On varmaan vähän liiankin itsestäänselvää todeta, miten koronavirus on myllertänyt arkemme, synnyttänyt kriisin, laukaissut poikkeusolot. Silti aloitan siitä.
Kriisi kun yleensä törmäyttää ja pakottaa ajattelemaan asioita uudelta kantilta. Esiin työntyykin asioita, jotka on hyvässä arjessa liian helppo piilottaa ja lakaista. Itse olen joutunut vastatuksiin etenkin yhden kipeän totuuden kanssa: elämäni on osiltaan todella riippuvainen muista ihmisistä.
Tarkalleen ottaen elämässäni on kaksi osa-aluetta, jotka nitkutellessaan voivat toimia melkoisena käsijarruna muulle elämälleni – avuntarpeeni ja oma kroppani. Koska tarvitsen päivittäisessä arjessani apua, korona-ajasta on muodostunut melkoinen palapeli siitä, miten minua on turvallista avustaa ja miten edellinen huomioiden, riskiryhmäläisenä, voisin välttää kontakteja. Kaiken keskellä olen pyrkinyt tekemään sitä, josta minulle apurahassa maksetaan, eli väitöstutkimusta. Toinen kriittinen näkökulma on siis oma kroppani, joka on minut monesti seinää vasten litistänytkin. Jos jompikumpi näistä sakkaa, elämässä on luvassa melkoisen monta mutkaa.
Yhtälö sattuu. On aika runsaasti asioita, joihin itsellä on vain rajallinen mahdollisuus vaikuttaa, tosin paljon on niitäkin osa-alueita, jotka ovat aidosti itsestä kiinni.
Tässä koronakriisin pysähdyksissä kuitenkin tajusin, etten ole muistanut pitää riittävästi mielessäni erästä seikkaa.
Se on seuraava: on hyödytöntä laskea, montako kertaa elämässä metaforisesti kaatuu, kompastuu. Ratkaisevaa on nimittäin se, montako kertaa pystyy nousemaan ylös. Sillä jokainen kaatuu, pomminvarmasti.
***
Maailmani on ollut jo pitkään täynnä pelkoa. Olen juuri sitä ihmistyyppiä, joka voisi viettää iltansa pääksytysten ainoastaan eri asioita murehtien. Edellisten kolhujen kaikua. Kun tietää, mitä voi olla luvassa, pelkää aina pahimman skenaarion toteutuvan.
Minä olen ollut myös onnekas. Vaikka jokainen kaatuu, on olemassa kantoja, joiden edessä ei pääse ylös yksin. Mäkiä, jotka tarvitsevat lisävoimaa loivetakseen. Minulla on ollut tarpeeksi ojennettuja käsiä, kun niitä on ollut.
Mutta pelko on jäänyt, jopa haitallisuuteen asti.
***
Esimerkiksi kunnianhimo on voimakasta ristivetoa itsensä kehittämisen ja itsensä liiallisen ruoskimisen välillä. Ja kun toiveet eivät heti toteudukaan, kun siten kompastuu, on helppo alkaa pelätä pettymyksiään, jopa etukäteen.
En minä kuitenkaan. Kun minä en riitä. Kun minä en pysty. Joku muu pystyy.
Sisäinen ääni, joka minulla kytkeytyy usein ja jota nyt tajuan kuunnelleeni liikaa.
Sillä vaikka unelmat vaatisivat kaatumisia, ratkaiseva askel voi olla enää vain parin kaatumisen päässä.
Miksen minä voisi?
Se on iso kysymys, ja minulla on kolme tekstiä: näytelmä, romaanikäsikirjoituksen alku ja väitöskirja alkutekijöissään.
Kaikkeen kolmeen minulla on kunnianhimoa. Ja kunnianhimon takana on usein intohimoa, jolla jaksaa mäet, kannot ja muut murheet.
Seuraavaksi pitää vain uskaltaa.
Kaatua ja nousta.
*Tämä Esikoiskirjailijan elämää -blogi kertoo esikoiskirjailijan arjesta ja ajatuksista. Esikoiskirjailijan elämää -blogia ylläpitää esikoiskirjailija Kata Melander. Klikkaa tästä profiileihini Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa.
Huomenna Suomi siirtyy valmiustilaan. Sanaa poikkeus on varmaan hoettu uutisissa, keskusteluissa ja somepäivityksissä kulumiseen asti, mutta tottahan tämäkin: Lue loppuun
Helmikuun puoliväli. Eteläisen Suomen hiihtoloma strattaamassa, täällä lumi on vain kaukainen ajatus talvisissa maisemapostikorteissa. Ja vuoden alku, se on ollut rankka. Jalassani diagnosoitiin kuun alussa painehaava. Sain selityksen pitkään jatkuville kivuille ja sille, miksei Lue loppuun
Tänään lukemistani uutisista irrotan teille vain yhden lauseen, joka jäi kaikumaan mieleeni. ”Sairauden myötä hän sai rohkeuden elää omannäköistä elämää.” En puutu artikkeliin sen enempää, sillä se ei muutoin liity pohdintoihini mitenkään. Nappaan vain yhden lauseen.
Sillä juuri noin minäkin olen sen kokenut.
Moni yllättyy, kun kerron, että ilman kipua Lue loppuun
Eilen sattui hauska tilanne: selitin jotakin Älä irrota -romaanistani seurueessani olleelle henkilölle, johon toinen keskustelumme ulkopuolelta tokaisi, että hei, minähän olen lukenut tuon. En vain tiennyt, että Kata olet sinä.
Ja se sai puolestaan aivonystyräni ajattelemaan taiteilijanimen käyttämisen ulottuvuuksia. Onko kirjailijalla Katalla ja siviili-Katariinalla jotakin eroavaisuuksia?
Enimmäkseen Lue loppuun
Kontrasti oli jälleen kova: maanantaina vietin pitkän päivällisen ystäväni kanssa, söimme, nauroimme ja vaihdoimme päällimmäiset kuulumiset, sitten matkani jatkui lapsuudenkotiini, jossa odotti äiti ja kissamme, lempeä jättiläinen (Nekku ei ole Lue loppuun
