On varmaan vähän liiankin itsestäänselvää todeta, miten koronavirus on myllertänyt arkemme, synnyttänyt kriisin, laukaissut poikkeusolot. Silti aloitan siitä.

Kriisi kun yleensä törmäyttää ja pakottaa ajattelemaan asioita uudelta kantilta. Esiin työntyykin asioita, jotka on hyvässä arjessa liian helppo piilottaa ja lakaista. Itse olen joutunut vastatuksiin etenkin yhden kipeän totuuden kanssa: elämäni on osiltaan todella riippuvainen muista ihmisistä.

Tarkalleen ottaen elämässäni on kaksi osa-aluetta, jotka nitkutellessaan voivat toimia melkoisena käsijarruna muulle elämälleni – avuntarpeeni ja oma kroppani. Koska tarvitsen päivittäisessä arjessani apua, korona-ajasta on muodostunut melkoinen palapeli siitä, miten minua on turvallista avustaa ja miten edellinen huomioiden, riskiryhmäläisenä, voisin välttää kontakteja. Kaiken keskellä olen pyrkinyt tekemään sitä, josta minulle apurahassa maksetaan, eli väitöstutkimusta. Toinen kriittinen näkökulma on siis oma kroppani, joka on minut monesti seinää vasten litistänytkin. Jos jompikumpi näistä sakkaa, elämässä on luvassa melkoisen monta mutkaa.

Yhtälö sattuu. On aika runsaasti asioita, joihin itsellä on vain rajallinen mahdollisuus vaikuttaa, tosin paljon on niitäkin osa-alueita, jotka ovat aidosti itsestä kiinni.

Tässä koronakriisin pysähdyksissä kuitenkin tajusin, etten ole muistanut pitää riittävästi mielessäni erästä seikkaa.

Se on seuraava: on hyödytöntä laskea, montako kertaa elämässä metaforisesti kaatuu, kompastuu. Ratkaisevaa on nimittäin se, montako kertaa pystyy nousemaan ylös. Sillä jokainen kaatuu, pomminvarmasti.

***

Maailmani on ollut jo pitkään täynnä pelkoa. Olen juuri sitä ihmistyyppiä, joka voisi viettää iltansa pääksytysten ainoastaan eri asioita murehtien. Edellisten kolhujen kaikua. Kun tietää, mitä voi olla luvassa, pelkää aina pahimman skenaarion toteutuvan.

Minä olen ollut myös onnekas. Vaikka jokainen kaatuu, on olemassa kantoja, joiden edessä ei pääse ylös yksin. Mäkiä, jotka tarvitsevat lisävoimaa loivetakseen. Minulla on ollut tarpeeksi ojennettuja käsiä, kun niitä on ollut.

Mutta pelko on jäänyt, jopa haitallisuuteen asti.

***

Esimerkiksi kunnianhimo on voimakasta ristivetoa itsensä kehittämisen ja itsensä liiallisen ruoskimisen välillä. Ja kun toiveet eivät heti toteudukaan, kun siten kompastuu, on helppo alkaa pelätä pettymyksiään, jopa etukäteen.

En minä kuitenkaan. Kun minä en riitä. Kun minä en pysty. Joku muu pystyy.

Sisäinen ääni, joka minulla kytkeytyy usein ja jota nyt tajuan kuunnelleeni liikaa.

Sillä vaikka unelmat vaatisivat kaatumisia, ratkaiseva askel voi olla enää vain parin kaatumisen päässä.

Miksen minä voisi?

Se on iso kysymys, ja minulla on kolme tekstiä: näytelmä, romaanikäsikirjoituksen alku ja väitöskirja alkutekijöissään.

Kaikkeen kolmeen minulla on kunnianhimoa. Ja kunnianhimon takana on usein intohimoa, jolla jaksaa mäet, kannot ja muut murheet.

Seuraavaksi pitää vain uskaltaa.

Kaatua ja nousta.

*Tämä Esikoiskirjailijan elämää -blogi kertoo esikoiskirjailijan arjesta ja ajatuksista. Esikoiskirjailijan elämää -blogia ylläpitää esikoiskirjailija Kata Melander. Klikkaa tästä profiileihini Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa.

Saan äidiltäni kuvia ja videopuheluita: nyt pestään ikkunat ja lipputanko. Nyt puunataan koti kynttilänjalkoja myöten. Ruudulta kaappaan videopuhelussa kuvan keskellä lapsuudenkotini olohuoneen lattiaa köllöttelevästä kissastamme, joka luimistelee korviaan huvittavasti. Hymyän itsekseni – Nekku ei taida Lue loppuun →

Viime tiistaina jätin graduni, ”Genetiivisubjekti subjektina”, lopulliseen tarkastukseen. Määräaika oli puoliltaöin. Työstin korjauksia maanantain ja tiistain läpeensä. Sitten tiistaina, puoliltaöin, gradun sähköinen palautusjärjestelmä sylki virheilmoituksen. Yritin korjata asiaa kahteen. Kahdelta otin virheilmoituksesta kuvan, iskin liitteeksi ohjaajani sähköpostiin ja painuin nukkumaan. Kello soi keskiviikkoaamuna kahdeksalta. Olin aloittamassa kolmen päivän äidinkielenopettajansijaisuutta Lue loppuun →