Esikoiskirjailijan elämää: Kamalan ihana erityisyys

Olen enenevissä määrin törmännyt etenkin sosiaalisessa mediassa käsitteeseen ”erityislapsi”. Se näyttää yleistyneen voimalla ja onkin eittämättä helposti mieleen jäävä kattotermi: sillä ilmaistaan, että lapsella on jonkin tavanomaisesta poikkeava ominaisuus tai ominaisuuksia.

Silti ”erityislapsi” väliin kalskahtaa korviini. Se on toki käsitteenä paljon pehmeämpi kuin vaikkapa suoraan diagnoosiin pohjaava tyypittely Lue loppuun

Esikoiskirjailijan elämää: Tahto ja ääni

Sairaudet ovat kuin dramaturginen kone, opasti minua erään käsikirjoituskurssin kirjailijamentori noin viisi vuotta sitten. Ja totta vie, oikeassa hän olikin: sairauksissa draaman kaarta ei ole tarpeen erikseen etsiä ja sitten piirtää. Tapahtumien kyllin hyvä taiteellinen järjestely riittää.

Sain heti valmistujaisteni jälkeisellä viikolla niin Lue loppuun

Esikoiskirjailijan elämää: ”Se on elämisen pelottava, juovuttava, turhauttava, riemastuttava onni”

Saan äidiltäni kuvia ja videopuheluita: nyt pestään ikkunat ja lipputanko. Nyt puunataan koti kynttilänjalkoja myöten. Ruudulta kaappaan videopuhelussa kuvan keskellä lapsuudenkotini olohuoneen lattiaa köllöttelevästä kissastamme, joka luimistelee korviaan huvittavasti. Hymyän itsekseni – Nekku ei taida Lue loppuun

Esikoiskirjailijan elämää: Siihen aikaan, kun graduni valmiiksi tuli, mieleeni kaipaus nousi

Viime tiistaina jätin graduni, ”Genetiivisubjekti subjektina”, lopulliseen tarkastukseen. Määräaika oli puoliltaöin. Työstin korjauksia maanantain ja tiistain läpeensä. Sitten tiistaina, puoliltaöin, gradun sähköinen palautusjärjestelmä sylki virheilmoituksen. Yritin korjata asiaa kahteen. Kahdelta otin virheilmoituksesta kuvan, iskin liitteeksi ohjaajani sähköpostiin ja painuin nukkumaan. Kello soi keskiviikkoaamuna kahdeksalta. Olin aloittamassa kolmen päivän äidinkielenopettajansijaisuutta Lue loppuun

Esikoiskirjailijan elämää: Miksi tarina on kerrottava?

Elämässäni on juuri nyt kovia tuulenpuuskia, menneen kesän kaikuja. Ja minä mietin, mitä teille kertoisin, tahtoisin niin kovasti kertoa ja jakaa ajatuksia, mutta sanat juuttuvat mutkikkaan arjen ja monen huolen syövereihin.

Ja kun tuota syöveriä ei voita, asia loppuu, luovuus loppuu. On niin tarkasti keskityttävä kulloiseenkin päällimmäiseen asiaan. Olen ehtinyt lukea Rytisalon Rouva C:n ja ihastua entistä enemmän, olen ohittanut ensimmäisen kolmanneksen Jane Eyrestä ja saada Lue loppuun

Esikoiskirjailijan elämää: Sävykäs rakkaus

Tällä hetkellä luen Minna Rytisalon vasta ilmestynyttä toista romaania Rouva C. Rouva C. on fiktiivinen kertomus nuoren Minna Canthin elämänvaiheista. Koska luen sähkökirjaa, en voi ilmoittaa teille sivunumeroa vaan ainoastaan prosentit: olen lukenut tähän mennessä 34 prosenttia, siis himpun verran reilun kolmanneksen, mutta Lue loppuun

Esikoiskirjailijan elämää: On rajoitteita ja rajoitteita, jotka juurtuvat todella syvään

Kirjailija on itselleen dramaturginen ihmiskoe. Fiktiivisessä kirjoittamisessa kun tehdään jokin asia näkyväksi kuvaamalla se toiminnan kautta; sitä dramaturgia kirjoittamisessa tarkoittaa. Mietitään, mikä asia motivoituu mistäkin ja tehdään siitä toiminta. Oppikirjaesimerkin tavoin: itku motivoituu usein surusta tai alakulosta. Itku on surun dramaturgia.

Sain tänään itseni kiinni pelon toimintamallista. Havainto ei ollut Lue loppuun

Esikoiskirjailijan elämää: Minä olen Katariina

Älä irrota -esikoisromaanini kustannustapa oli perinteikkäässä kustannusmaailmassa sikäli poikkeuksellinen, että kustannuspalvelu oli suuren kustantamon sisällä. Monet tärkeät luottoihmiseni ja -ystäväni uskoivat ja tukivat. Tulisi paljon puhetta. Tulisi paljon keskustelua siitä, mihin teos esimerkiksi kriitikoiden silmissä asettuisi. Tulisiko kritiikkejä edes?

Niitä tuli, mutta myös korvaamattomia neuvoja. Ne voisi tiivistää tällaiseen Lue loppuun

Esikoiskirjailijan elämää: Mitä tapahtuu oikeasti?

Aloitin nykyisen käsikirjoituksen ensimmäisen raakaversion viidennen luvun. Luku kytkeytyy tarinan menneeseen, kipeisiin asioihin. Ylemmäksi kaikkea nousee kuitenkin kaikenlainen peittely. Luvun kuluessa minun onkin kirjoittajana kysyttävä entistä tarkemmin itseltäni, mitä tapahtuu oikeasti.

Pohjustan aihetta hieman tarkemmin, jotta se on paremmin ymmärrettävissä. Kirjallisuustieteessä edellisenkaltaisia ilmiöitä kutsutaan outouttamiseksi; tehdään arkisesta merkittävää, jotenkin outoa. Kirjallisuudessa kun yleensä voidaan pysäyttää liike kesken kaiken, ja panna sen väliin jokin hahmon ajatus (minä pysäytin juuri hahmoni hampaidenpesun illasta), valjastaa jokin kehontoiminto jonkin asian syyksi (me itkemme surusta ja sen tiedostamme, mutta emme välttämättä löydä syytä sille, miksi leipovan käsi vaivaa poikkeuksellisen kovalla voimalla taikinaa – niin vain tapahtuu). Kirjallisuudessa me kuitenkin outoutamme tällaiset asiat – kaikelle on motiivinsa.

Outouttaminen kun osoittautuu varsin hyväksi valheenpaljastimeksi etenkin kaikkeen peittelyyn liittyvässä. Me emme ehkä tajua sitä arjessamme, mutta arkemme voi olla täynnä peittelyä; me emme aina uskalla tai voi sanoa, mitä ajattelemme ja päädymme sanomaan muuta, me katsomme ilmaan työpaikalla ja oppilaitoksessa muka huolettomasti ja saatamme kuvitella jopa itsekin olevamme hyvällä tuulella, kunnes myöhemmin myönnämme toisin. Välillä ei tule ymmärtäneeksi ikinä, miksi toimi tietyssä tilanteessa niin kuin toimi.

Väitän, että tämä on eräs syy, miksi kaunokirjallisuus auttaa meitä ymmärtämään itseämme ja ihmisyyttä. Meille näytetään tilanne motiiveineen fiktion suojissa. Jos kirjailija on tehnyt läksynsä hyvin, hän antaa lukijan huomioida motiivit mahdollisimman pitkälle itse, luo vain tilanteen ja ehkä antaa vihjeitä.

Havahduin ihmisen monimutkaiseen ajatteluun keskustellessani kirjailijoiden ulkonäköpaineista kirjailija Elina Rouhiaisen kanssa taannoin Twitterissä. Rouhiainen kertoi pystyneensä luopumaan täydellisyydentavoittelusta, vaikka viimeisen päälle kiiltävät ja asetellut Instagram-otokset painostavatkin siihen. Kirjailijanelämässä etenkin julkaisun alla ja juuri sen jälkeen saattaa olla haastatteluja ja esiintymisiä. Kirjailijan työ on esiintyvää työtä.

Minun oli pakko myöntää, että saan hepulin joka kerta, kun esiinnyn tai kuvaaja kuvaa. Kun nyt olen raadollisen rehellinen, ajatusketjuni kuulostaa auki kirjoitettuna lähinnä teinitytön puheelta: en ole mielestäni koskaan tarpeeksi kaunis, jos meikkaan itseni, en osaa meikata, meikatessani kiroan rajaussiveltimen, huultenrajauskynän ja ripsiväriharjan, olen täydellisen varma, että epäonnistun.

Pahinta edellisessä on se, että se on oikeasti totta. Kauhu on varttia ennen h-hetkeä aitoa eikä siihen liity kehujen kerjäämistä. Aito tunne, ettei kelpaa. Aito tunne, että jos nyt ulkonäön pystyy unohtamaan, entä jos sössöttää ja sanoo jotakin väärää? Ja hassuinta on se, että päädyin takavuosina pari kertaa puhumaan teinioppilailleni ulkonäköpaineista. Silloin katsoin jokaista silmiin ja sanoin, että jokaisessa ihmisessä on kauneutta ja komeutta. Että älkää epäilkö sitä. Että minun on vaikeaa ajatella, että ylipäätään sellainen, jolla on jonkinlainen sielu, olisi jotenkin ruma. Tarkoitin joka sanaa.

Ja samaan aikaan sisimmässäni välillä olen ja olin hyvin epävarma. Sitten toisaalta, kun ilmapiiri on turvallinen ja onkin hyvän ystävän kanssa keskellä toisen ystävän kirjanjulkkarihumua, käy hyviä keskusteluja ja tulee tunne, että tänään minä kyllä näytän nätiltä.

Kysymys siitä, mitä tapahtuu oikeasti, on hyödyllinen fiktion ulkopuolella siksikin, että se muistuttaa elämän ja olemisen aidosta monimutkaisuudesta. Samaan aikaan läsnä voi olla hyvin erilaisia olotiloja ja tunteita, keskenään ristiriitaisiakin. Tähän päivään on kuulunut niin naurua, murhetta, iloa ja väsymystäkin, mutta tämän kirjoitettuani nekin selvisivät yhdestä sekamelskasta omiin lokeroihinsa, on parempi olla. Kaipaan nykyään joitakin juttuja kroonisesti. Eikä se välttämättä ole huono.

Sillä jos mietitään, mitä tapahtuu oikeasti, kaipaus voi katalysoitua ensin pyrkimykseksi, sitten jopa päämääräksi.

*Tämä Esikoiskirjailijan elämää -blogi kertoo esikoiskirjailijan arjesta ja ajatuksista. Esikoiskirjailijan elämää -blogia ylläpitää esikoiskirjailija Kata Melander. Klikkaa tästä profiileihini Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa.

Esikoiskirjailijan elämää: Kun sanoista kasvaa ääni

Terveisiä pitkittyneeltä sairauslomalta. Keho voi kaikkea muuta kuin hyvin, mutta tässä tuli nyt tällainen pieni väli, jossa saatan saada kuulumiset tänne valmiiksi. Sillä voi pojat sentään, sairausloma ja epätieto kutittelevat kyllä aivonystyröitä. Se on sekä huono että hyvä, mukana on sekä kehittäviä ajatuksia että epätietoa pyörittelevää kierrettä.

Tällaista olen nyt yrittänyt analyyttisesti ajatella.

***

Olen ollut aina luonteeltani kiltti, reipas tyttö. Siis sellainen, joka teki läksynsä, vaikka olisi ollut mikä, meni kouluun, vaikka olisi ollut mikä, sai hyviä koulunumeroita eikä aiheuttanut käytöshäiriöitä, välillä valehteli opettajilleenkin kysyttäessä että kaikki oli aivan hyvin vaikka oikeasti kaikki olisikin ollut todella huonosti, pelottaisi ja ahdistaisi. Lukiossa silloinen avustajani sai repiä minut eräältä uskonnontunnilta kaksoistunnin tauolla lähtemään kotiin. Lonkkani oli mennyt sijoiltaan, sitä en silloin tiennyt, mutta ylähuuleni oli alkanut käydä jo kivusta siniseksi. Olisin välttämättä halunnut istua uskonnontunnin loppuun, sillä jalkaani oli särkenyt jo pitkään, viikkokaupalla, ja tunnilla naisopettajamme asia oli niin mielenkiintoista, että kuuntelin sitä paljon mieluummin kuin kärsin kivusta yksin kotona. Opin jo silloin – vaikka en ollut vielä edes kipupotilas – keinoja, joilla suunnata mieli kivusta muualle. Olin leikkauspöydällä vain kolme päivää tuon tunnin jälkeen.

Vain sisälläni ja kotona saatoin kapinoida. Kiltteydestä ja reippaudesta on ollut hyötyä siinä, että on välttänyt konflikteja. Kiltti ja reipas tyttö ei tahdo tehdä itsestään numeroa. Hän suorittaa. Minun kohdallani reippaan ja kiltin tytön tarinassa on yllä kerrottuja sävyjä, mutta tarinani ylätaso ei ole suinkaan uniikki saatikka koske vain tyttöjä – aika moni tunnistaa itsensä liian kiltin ja liian reippaan tarinasta, sellaisesta, jossa pärjätään liikaa yksin eikä sanota, jos mieltä jokin painaa. Itse tahdon oppia aktiivisesti tästä tarinasta pois, joskaan en aina onnistu.

Mutta minun piti aloittaa kirjailijanurani, ennen kuin jokin minussa ratkaisevasti muuttui. Kyllä, olen edelleen siten hyvin yksityinen ihminen, että pohdin paljon asioita itsekseni ja sisälläni. Yksityisyyden rajoja on pohdittava tarkasti. Silti, kun minusta tuli julkaistu kirjailija, sanojeni painoarvo kasvoi melko verran. Tajusin, että jos minulla on jonkinnäköistä sanallista valtaa, minulla on myös velvollisuus puhua epäkohdista ja pitää esillä niitä asioita, jotka ovat tärkeitä tai kaipaavat muutosta.

Yksi päivystysreissukin piti viime viikolla kokea, ennen kuin ymmärsin vielä senkin, että mikään ei todella muutu, jos asioista ei uskalleta puhua. Vammaisten kohtelu terveydenhuollossa tai yhteiskunnassa ei muutu niin kauan, kun on sosiaalisesti hyväksyttävää käyttäytyä vammaista kohtaan juuri vammaisuuden perusteella tökerösti, pyytää vammansa vuoksi jäykkää ihmistä rentoutumaan kolme kertaa tai sekä lääkärin että hoitajan suulla esittää avunpyyntöön varmistava kysymys, enkö todella saa itse housujani alas tutkimustilanteessa, esimerkiksi. Palaan päivystyskäyntiin liittyviin tunnelmiin varmasti myöhemmin, mutta nyt en halua viedä pohjaa Kynnys-lehteen kirjoittamaltani kolumnilta. Pitää kuitenkin todeta sekin, että sain päivystyksessä myös hyvää kohtelua, en pelkästään huonoa, mutta tuo päivystyskokemus herätti minussa monia ajatuksia ja tunteita.

***

Edellinen toimii mainiona aasinsiltana myös seuraavaan: Omiin kokemuksiin pohjautuva asioiden esiin tuominen on monista aitoa ja koskettavaa, ja esimerkiksi MeToo-kampanjan kohdalla myös todella arvokasta: niin isoa määrää faktapohjaisia kokemuksia ei voi sivuuttaa. Omista kokemuksistaan puhumisella on kuitenkin kääntöpuolensa; se on puhujalleen varsinkin merkittävien ja tärkeiden asioiden kohdalla usein tunteisiin käyvää ja raskasta. Siksi niin monista tärkeistäkin asioista vaietaan ja se on ymmärrettävää. Niin edellinen kappale kuin edellisen osion ylimmät rivitkään eivät olleet minulle helppoja. Ei vain yksinkertaisesti ole mutkatonta avata itseään muille, etenkään jos arvet ovat kivuliaita tai jos samalla joutuu arvostelun tai arvioinnin kohteeksi.

Siksi väitänkin tietäväni yhden syyn fiktiivisten tarinoiden suosiolle ihmisten keskuudessa: kipeitä ja tärkeitä asioita voi käsitellä fiktion suojissa, sekä lukijana että kirjoittajana.

On turvallista, kun tarina ei ole tosi ja voi käsitellä silti tekstissä itselleen tärkeitä ja kipeitä teemoja. Yhtäkkiä saakin armoa omalle keskeneräisyydelleen, kun tajuaa, että edes kukaan fiktiivisen tekstin henkilöistä ei ole täydellinen. Voi rakentaa toivon pohjavirettä riveille ja niiden väliin.

Ehkä juuri siksi minusta tuli kirjailija eikä kansalaisaktivisti. Minulla on ollut tahto sanoa, mutta myös pohtia rauhassa ja rakentaa omaa tekstiäni, omaa näkökulmaani. Minusta ei ole eturiviin perustelemaan nasevasti, mutta kun minulle antaa koneen näppäimistöineen tai kynän ja paperia, minä luon draamaan kaaren, jolla haluan vaikuttaa. Kaikessa pitää myös muistaa, että missään tarinassa tai tositilanteessa ei ole kategorisesti hyviksiä ja pahiksia. Kirjailija Jari Tervo kuvasi eilisessä Peter Nyman -ohjelmassa osuvasti, että hyvän ja pahan raja ei kulje ihmisten välissä vaan ihmisten sisällä. Niin – meissä jokaisessa on sekä vahvuuksia että sellaista kehitettävää, jolle voimme itse olla myös sokeita.

Mutta vain, kun sanat kasvattavat hiljaisuudesta äänen, jokin asia voi muuttua.

*Tämä Esikoiskirjailijan elämää -blogi kertoo esikoiskirjailijan arjesta ja ajatuksista. Esikoiskirjailijan elämää -blogia ylläpitää esikoiskirjailija Kata Melander. Klikkaa tästä profiileihini Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa.