Esikoiskirjailijan elämää: Osa 1: Antakaa anteeksi, että minä valehtelin

Pahimpina pettymyksen hetkinä minä ajattelen:

Antakaa anteeksi, että minä valehtelin.

***

En muista mitään viimeisestä päivästä säännöllisen kivutonta elämää. En ymmärtänyt nauttia, tietenkään. Jos olisin ymmärtänyt, että tuo päivä ilman kipua olisi viimeinen, olisin varmasti tehnyt toisin. Mutta ei, en muista siitä mitään. Minä voin ainoastaan kuvitella: Ehkä olin stressaantunut siitä, että olin kokemattomana yliopisto-opiskelijana ahtanut lukujärjestykseni liian täyteen. Ehkä minua ahdistivat asuinolosuhteet, jossa oli kahden tunnin jono vessaan ja neljän tunnin jono nukkumaan. Kun muut matkasivat opiskelijayksiöönsä tai johonkin soluun, minun matkani päättyi silloin vielä palvelutaloon. Mutta ei, minä en muista mitään. Minä muistan vain menneeni fysioterapiaan, jossa minuun kokeiltiin uutta metodia.

Minä muistan ottaneeni lääkkeet ja menneeni nukkumaani. Soittaneeni seuraavana päivänä lääkärilleni, sopertaen hätääntyneenä sanat:

Mä en pysty enää olemaan.

***

En kolmeen viikkoon pystynyt pyörätuolissani istumaan. Ja nyt siitä kolmesta viikosta on 11 vuotta. Siitä lähes kahdeksan kului heittelehtiessä kuin vieteriukko: kun fysioterapeutti oli väännellyt selkääni, minusta tuli niin kipuherkkä, että kipu saattoi laueta pienestäkin asennonmuutoksesta: taaksetaivutuksesta, tärinästä tai muusta liikkeestä. Opin sanan kipukohtaus: kipu saattoi tulla koska tahansa, kestää miten monta päivää tahansa, varoitusmerkkejä ei ollut. Omassa elämässäni minua piteli vain hyvin ohut lanka: monesti välilevypaine aiheutti kumarassa lukuasennossa kohtauksen enkä selvinnytkään tenttiin. Pieni auton äkkijarrutus, ja loppupäivä meni siinä. Yksikin väärä liike, yleensä juuri taaksetaivutus, ja olin vuoteeni oma, seinieni vanki. Yritin opetella elämään, kuten selkäni haluaa, mutta se oli liki mahdoton tavoite.

Kaikkia liikkeitä elämässään ei pysty mitenkään ennakoimaan.

Mutta sitten selän herkkyys alkoi hieman hellittää. Pystyin ottamaan vuonna 2018 vastaan kolmen viikon äidinkielenopettajansijaisuuden. Syyslukukaudella 2020 opetin suomen kieltä ja kirjallisuutta koko syksyn. Vaan mikään ei onnistunut kivutta: ei pidemmän työjakson jälkeinen edelliskevät, ei toissavuotinen gradu. Nyt olen unelmieni työssä, jota teen jatkuvasti kivun uhalla – siis jaksamisen rajoilla.

Kun kipuni alkoi, päätin tehdä kaikkeni, ettei kipu muuttaisi minua. Mutta vasta näinä vuosina olen ymmärtänyt, että se on mahdoton tehtävä.

Kipu muuttaa kaiken. Kipu määrittää kaiken. Tulin oudolla tavalla lohdutetuksi, kun eräs sometuttavani sanoi, ettei ihminen oikeastaan kestä jatkuvaa kipua. Ei sitä jaksa kantaa.

Kipuhan ei näy ulospäin. Kukaan ei tiedä, että yksittäinen luento tai sukulaissyntymäpäiville osallistuminen saattaa olla huippu-urheilijaluokan suoritus: jos kipu on kovaa ja silti on tehtävä, on pakko ottaa voimakkaampi lääke. Sen jälkeen on pakko sietää myös sivuvaikutukset, ja niiden kanssa on esitettävä normaalia ihmistä, tilanteessa kuin tilanteessa.

Ei mikään helppo rasti. Mutta se on se ainoa, jos haluaa pitää kiinni siitä, että huonoina jaksoinakin elämä ei ole pelkkää kipua.

Kipu rakentaa muurin. Aikakäsitys vääristyy, ajattelu kapenee. Hävettää. Ei halua vastata kysymykseen, mitä kuuluu. Niinpä sitä käpertyy itseensä, kipuunsa. Tulee ulos vasta, kun möröt on saatu voitettua.

Siinä voi kestää. Siinä voi moni ystävyys muuttaa muotoaan, siinä voi epäonnistua. Vaikka kivun keskellä maailman tärkeintä olisi kipukroonikolle saada rauhassa olla myös kipeä. Sillä se kuuluu hänen nykyiseen elämäänsä.

Mutta kivun suo on tumma. Aivan liian tumma.

***

Antakaa anteeksi, että minä valehtelin. Niin minä ajattelen pahimpina pettymyksen hetkinäni, kun kipu nielee minut kokonaan.

Sillä minä loin esikoisromaanini Älä irrotaan rakkaustarinan. Minä loin Saaran, Petterin ja vavisuttavan katseen ja turvallisen sylin, minä loin turvallisen kallion, johon päähenkilöni sai nojata, ei hätää, minä olen tässä, kaikki siinä asetelmassa viestittää, minä hyväksyn sinut juuri sellaisena kuin olet. Ja kaiken kruununa lähes jumalalliset mittasuhteet saava kosketus, joka läpäisee muurin, olkoon se miten paksu ja tiheä tahansa.

Minä loin toivoa sinne, missä toivoa on oikeastaan hyvin vähän. Mutta kyllähän minä käsitän, miksi kirjoitin niin. Minä halusin uskoa parempaan. Minä halusin johonkin kiputarinaan kauniin lopun.

Mutta totta se ei ole. Suurimman osan kivustani minä olen kärsinyt yksin. Nytkin olen saanut huonoja uutisia viikon toisensa perään. Sinulla ei ole kivunhoidossa kovin hyviä vaihtoehtoja, sanoi eräs spesialisti ja minä osasin jo arvata, miksi.

Kipu on täynnä kierteitä, syvenevää epätoivoa ja taistelua. Kaiken keskellä pitäisi arjessa jaksaa olla ihminen, vaikka esimerkiksi oma tilanteeni on huonompi kuin vuosikausiin. 

Sanon sen nyt suoraan: minä olen ole viikkokausiin tiennyt huomisesta päivästä. Minä en ole viikkokausiin herännyt levolliseen aamuun. Kipu on vaikea tarina siksi, koska vaikka toivoa aina on, on oikeasti mahdollista, että tarinan loppu ei ole kaunis. Ei ole yksinkertaisia ratkaisuja, vaikka niitä miten toivoisi.

Siis antakaa anteeksi, että valehtelin. Vaikka juuri fiktiossa on lupa vähän valehdellakin.

Tämä blogiteksti on osa verkkokolumnien sarjaa, jonka teemana on nähdä useista eri näkökulmista. Blogisarja on luovan kirjoittamisen aineopintojeni tietokirjoittamisen jakson lopputyö

*Tämä Esikoiskirjailijan elämää -blogi kertoo esikoiskirjailijan arjesta ja ajatuksista. Esikoiskirjailijan elämää -blogia ylläpitää esikoiskirjailija Kata Melander. Klikkaa tästä profiileihini Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa.

Esikoiskirjailijan elämää: ”Sinulla menee melkein kadehdittavan hyvin” – surullinen totuus on toinen

Sain puolitoista kuukautta sitten twiitin, joka on painunut lähtemättömästi mieleeni:

”Sinulla menee melkein kadehdittavan hyvin.”

Ehkä twiittaaja näki sen, että olin juuri saanut työpaikan ulkomaisesta yliopistosta. Sen, että samaan aikaan odotan vastauksia kustantajalta käsikirjoituksestani.

Lue loppuun

Esikoiskirjailijan elämää: Kauneutta on siellä, mihin sitä onnistuu luomaan

Tänään lukemistani uutisista irrotan teille vain yhden lauseen, joka jäi kaikumaan mieleeni. ”Sairauden myötä hän sai rohkeuden elää omannäköistä elämää.” En puutu artikkeliin sen enempää, sillä se ei muutoin liity pohdintoihini mitenkään. Nappaan vain yhden lauseen.

Sillä juuri noin minäkin olen sen kokenut.

Moni yllättyy, kun kerron, että ilman kipua Lue loppuun

Esikoiskirjailijan elämää: Kamalan ihana erityisyys

Olen enenevissä määrin törmännyt etenkin sosiaalisessa mediassa käsitteeseen ”erityislapsi”. Se näyttää yleistyneen voimalla ja onkin eittämättä helposti mieleen jäävä kattotermi: sillä ilmaistaan, että lapsella on jonkin tavanomaisesta poikkeava ominaisuus tai ominaisuuksia.

Silti ”erityislapsi” väliin kalskahtaa korviini. Se on toki käsitteenä paljon pehmeämpi kuin vaikkapa suoraan diagnoosiin pohjaava tyypittely Lue loppuun

Esikoiskirjailijan elämää: Tahto ja ääni

Sairaudet ovat kuin dramaturginen kone, opasti minua erään käsikirjoituskurssin kirjailijamentori noin viisi vuotta sitten. Ja totta vie, oikeassa hän olikin: sairauksissa draaman kaarta ei ole tarpeen erikseen etsiä ja sitten piirtää. Tapahtumien kyllin hyvä taiteellinen järjestely riittää.

Sain heti valmistujaisteni jälkeisellä viikolla niin Lue loppuun

Esikoiskirjailijan elämää: Uusi aika, välitila

Tarina, jonka päätös on vieläkin yllätys.

Olen ollut torstaista lähtien filosofian maisteri (pääaineenani suomen kieli). Tuntuu oudolta, tyhjältä ja hassulta. Epäuskoiselta. Kun ajattelen uutta oppiarvoani, skannaan mielessäni kuvia aina mustimmista hetkistä kirkkaisiin huippuihin. Särystä ja epätoivosta onnistumisiin ja takaisin. Jos joku olisi vuosi sitten sanonut minulle, että syventävien opintojeni keskiarvo on gradu pois luettuna 4,7 (maksimi on 5), olisin lähinnä Lue loppuun