Esikoiskirjailijan elämää: Yhtymäkohtia

Kirjoitan tätä puhelimella suoraan levosta. Kipukohtaus pakottaa nyt lepoon, ja mikä ikävintä, se on aiheutunut palavasta innosta. Vietin eilisen illan selälleni liian intensiivisesti graduni parissa. Käsittelyssä oleva lähteeni on raskasta tekoa.

Lepään, jotten pääsisi kirjoittamaan. Olen tyhmänrohkeasti palannut gradun pariin lepojaksoilta. Kropan kannalta suorastaan haitallista eikä Lue loppuun

Esikoiskirjailijan elämää: Minä olen Katariina

Älä irrota -esikoisromaanini kustannustapa oli perinteikkäässä kustannusmaailmassa sikäli poikkeuksellinen, että kustannuspalvelu oli suuren kustantamon sisällä. Monet tärkeät luottoihmiseni ja -ystäväni uskoivat ja tukivat. Tulisi paljon puhetta. Tulisi paljon keskustelua siitä, mihin teos esimerkiksi kriitikoiden silmissä asettuisi. Tulisiko kritiikkejä edes?

Niitä tuli, mutta myös korvaamattomia neuvoja. Ne voisi tiivistää tällaiseen Lue loppuun

Esikoiskirjailijan elämää: Tuntemattoman äärellä

Viime kerrasta on kulunut hetki. Jos tietäisitte, mitä kaikkea minulle on viimeisen kahden viikon aikana tapahtunut, ymmärtäisitte paremmin. Mutta rajaan siitä nyt melkein kaiken pois. Totean vain, että loukkasin jalkani tosi pahasti toissa lauantaina, ja tänään on vasta ensimmäinen edes inhimillistä muistuttava päivä. Ennen loukkaantumistani voin kivun kanssa jopa niin hyvin, että ehdin säätää kipulääkitystäni alaspäin ja sietää lopetusoireita, ja sitten loukkaantumiseni tuli oikeastaan Lue loppuun

Esikoiskirjailijan elämää: Kiirastorstain kuulumisia

Tämän blogitekstin alkuperäinen aihe on suostumuksellisuus. Ehkä pääsen siihen vielä tekstini mittaan. Kaksi aloitusvirkettä tuntuvat kankeilta ja kömpelöiltä, mutta jätän ne. En ole kirjoittanut viikkoon mitään ja sormeni hakevat nyt paikkaansa.

Tuli väsymys. Ihan kunnolla. Kuin yltä olisi mennyt se kuuluisa jyrä.

***

Olihan siitä jo Lue loppuun

Esikoiskirjailijan elämää: Kun sanoista kasvaa ääni

Terveisiä pitkittyneeltä sairauslomalta. Keho voi kaikkea muuta kuin hyvin, mutta tässä tuli nyt tällainen pieni väli, jossa saatan saada kuulumiset tänne valmiiksi. Sillä voi pojat sentään, sairausloma ja epätieto kutittelevat kyllä aivonystyröitä. Se on sekä huono että hyvä, mukana on sekä kehittäviä ajatuksia että epätietoa pyörittelevää kierrettä.

Tällaista olen nyt yrittänyt analyyttisesti ajatella.

***

Olen ollut aina luonteeltani kiltti, reipas tyttö. Siis sellainen, joka teki läksynsä, vaikka olisi ollut mikä, meni kouluun, vaikka olisi ollut mikä, sai hyviä koulunumeroita eikä aiheuttanut käytöshäiriöitä, välillä valehteli opettajilleenkin kysyttäessä että kaikki oli aivan hyvin vaikka oikeasti kaikki olisikin ollut todella huonosti, pelottaisi ja ahdistaisi. Lukiossa silloinen avustajani sai repiä minut eräältä uskonnontunnilta kaksoistunnin tauolla lähtemään kotiin. Lonkkani oli mennyt sijoiltaan, sitä en silloin tiennyt, mutta ylähuuleni oli alkanut käydä jo kivusta siniseksi. Olisin välttämättä halunnut istua uskonnontunnin loppuun, sillä jalkaani oli särkenyt jo pitkään, viikkokaupalla, ja tunnilla naisopettajamme asia oli niin mielenkiintoista, että kuuntelin sitä paljon mieluummin kuin kärsin kivusta yksin kotona. Opin jo silloin – vaikka en ollut vielä edes kipupotilas – keinoja, joilla suunnata mieli kivusta muualle. Olin leikkauspöydällä vain kolme päivää tuon tunnin jälkeen.

Vain sisälläni ja kotona saatoin kapinoida. Kiltteydestä ja reippaudesta on ollut hyötyä siinä, että on välttänyt konflikteja. Kiltti ja reipas tyttö ei tahdo tehdä itsestään numeroa. Hän suorittaa. Minun kohdallani reippaan ja kiltin tytön tarinassa on yllä kerrottuja sävyjä, mutta tarinani ylätaso ei ole suinkaan uniikki saatikka koske vain tyttöjä – aika moni tunnistaa itsensä liian kiltin ja liian reippaan tarinasta, sellaisesta, jossa pärjätään liikaa yksin eikä sanota, jos mieltä jokin painaa. Itse tahdon oppia aktiivisesti tästä tarinasta pois, joskaan en aina onnistu.

Mutta minun piti aloittaa kirjailijanurani, ennen kuin jokin minussa ratkaisevasti muuttui. Kyllä, olen edelleen siten hyvin yksityinen ihminen, että pohdin paljon asioita itsekseni ja sisälläni. Yksityisyyden rajoja on pohdittava tarkasti. Silti, kun minusta tuli julkaistu kirjailija, sanojeni painoarvo kasvoi melko verran. Tajusin, että jos minulla on jonkinnäköistä sanallista valtaa, minulla on myös velvollisuus puhua epäkohdista ja pitää esillä niitä asioita, jotka ovat tärkeitä tai kaipaavat muutosta.

Yksi päivystysreissukin piti viime viikolla kokea, ennen kuin ymmärsin vielä senkin, että mikään ei todella muutu, jos asioista ei uskalleta puhua. Vammaisten kohtelu terveydenhuollossa tai yhteiskunnassa ei muutu niin kauan, kun on sosiaalisesti hyväksyttävää käyttäytyä vammaista kohtaan juuri vammaisuuden perusteella tökerösti, pyytää vammansa vuoksi jäykkää ihmistä rentoutumaan kolme kertaa tai sekä lääkärin että hoitajan suulla esittää avunpyyntöön varmistava kysymys, enkö todella saa itse housujani alas tutkimustilanteessa, esimerkiksi. Palaan päivystyskäyntiin liittyviin tunnelmiin varmasti myöhemmin, mutta nyt en halua viedä pohjaa Kynnys-lehteen kirjoittamaltani kolumnilta. Pitää kuitenkin todeta sekin, että sain päivystyksessä myös hyvää kohtelua, en pelkästään huonoa, mutta tuo päivystyskokemus herätti minussa monia ajatuksia ja tunteita.

***

Edellinen toimii mainiona aasinsiltana myös seuraavaan: Omiin kokemuksiin pohjautuva asioiden esiin tuominen on monista aitoa ja koskettavaa, ja esimerkiksi MeToo-kampanjan kohdalla myös todella arvokasta: niin isoa määrää faktapohjaisia kokemuksia ei voi sivuuttaa. Omista kokemuksistaan puhumisella on kuitenkin kääntöpuolensa; se on puhujalleen varsinkin merkittävien ja tärkeiden asioiden kohdalla usein tunteisiin käyvää ja raskasta. Siksi niin monista tärkeistäkin asioista vaietaan ja se on ymmärrettävää. Niin edellinen kappale kuin edellisen osion ylimmät rivitkään eivät olleet minulle helppoja. Ei vain yksinkertaisesti ole mutkatonta avata itseään muille, etenkään jos arvet ovat kivuliaita tai jos samalla joutuu arvostelun tai arvioinnin kohteeksi.

Siksi väitänkin tietäväni yhden syyn fiktiivisten tarinoiden suosiolle ihmisten keskuudessa: kipeitä ja tärkeitä asioita voi käsitellä fiktion suojissa, sekä lukijana että kirjoittajana.

On turvallista, kun tarina ei ole tosi ja voi käsitellä silti tekstissä itselleen tärkeitä ja kipeitä teemoja. Yhtäkkiä saakin armoa omalle keskeneräisyydelleen, kun tajuaa, että edes kukaan fiktiivisen tekstin henkilöistä ei ole täydellinen. Voi rakentaa toivon pohjavirettä riveille ja niiden väliin.

Ehkä juuri siksi minusta tuli kirjailija eikä kansalaisaktivisti. Minulla on ollut tahto sanoa, mutta myös pohtia rauhassa ja rakentaa omaa tekstiäni, omaa näkökulmaani. Minusta ei ole eturiviin perustelemaan nasevasti, mutta kun minulle antaa koneen näppäimistöineen tai kynän ja paperia, minä luon draamaan kaaren, jolla haluan vaikuttaa. Kaikessa pitää myös muistaa, että missään tarinassa tai tositilanteessa ei ole kategorisesti hyviksiä ja pahiksia. Kirjailija Jari Tervo kuvasi eilisessä Peter Nyman -ohjelmassa osuvasti, että hyvän ja pahan raja ei kulje ihmisten välissä vaan ihmisten sisällä. Niin – meissä jokaisessa on sekä vahvuuksia että sellaista kehitettävää, jolle voimme itse olla myös sokeita.

Mutta vain, kun sanat kasvattavat hiljaisuudesta äänen, jokin asia voi muuttua.

*Tämä Esikoiskirjailijan elämää -blogi kertoo esikoiskirjailijan arjesta ja ajatuksista. Esikoiskirjailijan elämää -blogia ylläpitää esikoiskirjailija Kata Melander. Klikkaa tästä profiileihini Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa.

Esikoiskirjailijan elämää: Kirjoittajan välipäivät, menneet pyhät

Joulu oli ja meni – hyvin menikin. Olen useasti varmaan täällä bloginkin puolella todennut sen, että vuoden loppu on minulle jotenkin summaavaa aikaa, vedän mielessäni kulunutta vuotta ja ehkä elämääkin yhteen sekä suhtaudun uuteen vuoteen toiveikkaalla odotuksella. Uusi vuosi, uusi toivo.

Joulunalusviikkoni olivat tänä(kin) vuonna rankkoja. Joulustakin uhkasi tulla kivulias, mutta onneksi kaikki kääntyi parhain päin, ja sain viettää joulun kivulta jokseenkin rauhassa. Olen ehdottomasti jouluihminen. Rakastan viipyilevää Lue loppuun

Esikoiskirjailijan elämää: Vastakohtaisuuksia

Maanantaina minua odotti vastakohtaisuuksien aamu. Seuraavaksi puhun kiertelemättä: jouduin ottamaan kipukohtauksiani varten tarkoitetun kohtauslääkkeen yötä vasten, koska selkäni ei katsellut hyvällä painavan gradukirjan nostelemista (selässä on nikama-, ranka- ja lihasrappeumaa ja virheasentoja, joten kipeytyminen ei suinkaan vaadi kivipaasia). Heräilin puolentoista tunnin välein, muutaman kerran tiheämminkin. Kuudelta päätin lopettaa nukkumisen. Ei mitään hyötyä. Avasin siviilimeilini Lue loppuun

Esikoiskirjailijan elämää: Täällä taas ja kaikkea siltä väliltä

Tuntuu oudolta palata tänne lähes kolmen viikon tauon jälkeen. Kipu on vaatinut voimia, opiskella on täytynyt kaiken keskellä ja Type & Tellin muutokset mietityttävät.

Täytyy myöntää, että T&T:n alasajon myötä sisältäni kumpusi paljon kysymyksiä: olenko minä kirjailija enää? Mitä tapahtuu jatkossa? Ehkä isoin pettymys aiheutui siitä, että Lue loppuun