Joskus on todella vaikeaa löytää oikeita sanoja mutta samalla on kuitenkin maailman tärkeintä kirjoittaa. Siinä itse asiassa on juuri kirjoittamisen ydin: yritys hahmottaa maailmaa. Kun kirjoitin teille viimeisimmän Sairaudet ja arki -tekstin, se ja teidän tukenne auttoivat minua samaan kaikkea järjestykseen ennen kaikkea päässäni.
Mutta sitä en olisi osannut ennustaa, että pian sen jälkeen Lue loppuun
Viime perjantaina istuin autossa sairaalan edessä. Olin valvonut kipuani koko edeltävän yön ja toisen tulisin vielä valvomaan. Olin saanut periaatteessa hyviä uutisia – kipuani ryhdyttäisiin hoitamaan vastaisuudessa täysin toisin kuin ennen, vähemmällä kipulääkepainotuksella. Kaikella tosin on hintansa: se edellyttää toimenpidettä, mahdollisesti toimenpiteitä, ja ainakaan tässä vaiheessa Lue loppuun
Sain juuri käsikirjoituksen raakaversion kahdeksannen luvun päätökseen. Olin päättänyt jo aiemmin poiketa synopsiksesta, mutta sain vasta tänään tekstin paperille. Lauantaina selän vääntymästä alkoi paha kipujakso, jonka sain tänään (ainakin hetkeksi, koska kivusta ei koskaan uskalla sanoa) kuriin. Tänään oli fiktion vuoro.
Olin siis mielestäni jo synkistellyt Lue loppuun
Kesä alkoi! Minä toivun muutaman päivän kipukohtauksesta ja niistän nenääni. Sain ärhäkän kesäpöpön ärhäkän kivun tilalle. Lepo tulee ulos jo korvistakin, mutta näillä mennään. Ja onhan tässä tapahtunut myös jonkin verran positiivista yllättävääkin. Ennen kuin edes yritän sepustaa auki sitä, että kirjoitin graduni raakaversion oikeastaan vahingossa, aloitan fiktiosta.
Iso linja Lue loppuun
Kirjailija on itselleen dramaturginen ihmiskoe. Fiktiivisessä kirjoittamisessa kun tehdään jokin asia näkyväksi kuvaamalla se toiminnan kautta; sitä dramaturgia kirjoittamisessa tarkoittaa. Mietitään, mikä asia motivoituu mistäkin ja tehdään siitä toiminta. Oppikirjaesimerkin tavoin: itku motivoituu usein surusta tai alakulosta. Itku on surun dramaturgia.
Sain tänään itseni kiinni pelon toimintamallista. Havainto ei ollut Lue loppuun
Kirjoitan tätä puhelimella suoraan levosta. Kipukohtaus pakottaa nyt lepoon, ja mikä ikävintä, se on aiheutunut palavasta innosta. Vietin eilisen illan selälleni liian intensiivisesti graduni parissa. Käsittelyssä oleva lähteeni on raskasta tekoa.
Lepään, jotten pääsisi kirjoittamaan. Olen tyhmänrohkeasti palannut gradun pariin lepojaksoilta. Kropan kannalta suorastaan haitallista eikä Lue loppuun
Älä irrota -esikoisromaanini kustannustapa oli perinteikkäässä kustannusmaailmassa sikäli poikkeuksellinen, että kustannuspalvelu oli suuren kustantamon sisällä. Monet tärkeät luottoihmiseni ja -ystäväni uskoivat ja tukivat. Tulisi paljon puhetta. Tulisi paljon keskustelua siitä, mihin teos esimerkiksi kriitikoiden silmissä asettuisi. Tulisiko kritiikkejä edes?
Niitä tuli, mutta myös korvaamattomia neuvoja. Ne voisi tiivistää tällaiseen Lue loppuun
Viime kerrasta on kulunut hetki. Jos tietäisitte, mitä kaikkea minulle on viimeisen kahden viikon aikana tapahtunut, ymmärtäisitte paremmin. Mutta rajaan siitä nyt melkein kaiken pois. Totean vain, että loukkasin jalkani tosi pahasti toissa lauantaina, ja tänään on vasta ensimmäinen edes inhimillistä muistuttava päivä. Ennen loukkaantumistani voin kivun kanssa jopa niin hyvin, että ehdin säätää kipulääkitystäni alaspäin ja sietää lopetusoireita, ja sitten loukkaantumiseni tuli oikeastaan Lue loppuun
Aloitin nykyisen käsikirjoituksen ensimmäisen raakaversion viidennen luvun. Luku kytkeytyy tarinan menneeseen, kipeisiin asioihin. Ylemmäksi kaikkea nousee kuitenkin kaikenlainen peittely. Luvun kuluessa minun onkin kirjoittajana kysyttävä entistä tarkemmin itseltäni, mitä tapahtuu oikeasti.
Pohjustan aihetta hieman tarkemmin, jotta se on paremmin ymmärrettävissä. Kirjallisuustieteessä edellisenkaltaisia ilmiöitä kutsutaan outouttamiseksi; tehdään arkisesta merkittävää, jotenkin outoa. Kirjallisuudessa kun yleensä voidaan pysäyttää liike kesken kaiken, ja panna sen väliin jokin hahmon ajatus (minä pysäytin juuri hahmoni hampaidenpesun illasta), valjastaa jokin kehontoiminto jonkin asian syyksi (me itkemme surusta ja sen tiedostamme, mutta emme välttämättä löydä syytä sille, miksi leipovan käsi vaivaa poikkeuksellisen kovalla voimalla taikinaa – niin vain tapahtuu). Kirjallisuudessa me kuitenkin outoutamme tällaiset asiat – kaikelle on motiivinsa.
Outouttaminen kun osoittautuu varsin hyväksi valheenpaljastimeksi etenkin kaikkeen peittelyyn liittyvässä. Me emme ehkä tajua sitä arjessamme, mutta arkemme voi olla täynnä peittelyä; me emme aina uskalla tai voi sanoa, mitä ajattelemme ja päädymme sanomaan muuta, me katsomme ilmaan työpaikalla ja oppilaitoksessa muka huolettomasti ja saatamme kuvitella jopa itsekin olevamme hyvällä tuulella, kunnes myöhemmin myönnämme toisin. Välillä ei tule ymmärtäneeksi ikinä, miksi toimi tietyssä tilanteessa niin kuin toimi.
Väitän, että tämä on eräs syy, miksi kaunokirjallisuus auttaa meitä ymmärtämään itseämme ja ihmisyyttä. Meille näytetään tilanne motiiveineen fiktion suojissa. Jos kirjailija on tehnyt läksynsä hyvin, hän antaa lukijan huomioida motiivit mahdollisimman pitkälle itse, luo vain tilanteen ja ehkä antaa vihjeitä.
Havahduin ihmisen monimutkaiseen ajatteluun keskustellessani kirjailijoiden ulkonäköpaineista kirjailija Elina Rouhiaisen kanssa taannoin Twitterissä. Rouhiainen kertoi pystyneensä luopumaan täydellisyydentavoittelusta, vaikka viimeisen päälle kiiltävät ja asetellut Instagram-otokset painostavatkin siihen. Kirjailijanelämässä etenkin julkaisun alla ja juuri sen jälkeen saattaa olla haastatteluja ja esiintymisiä. Kirjailijan työ on esiintyvää työtä.
Minun oli pakko myöntää, että saan hepulin joka kerta, kun esiinnyn tai kuvaaja kuvaa. Kun nyt olen raadollisen rehellinen, ajatusketjuni kuulostaa auki kirjoitettuna lähinnä teinitytön puheelta: en ole mielestäni koskaan tarpeeksi kaunis, jos meikkaan itseni, en osaa meikata, meikatessani kiroan rajaussiveltimen, huultenrajauskynän ja ripsiväriharjan, olen täydellisen varma, että epäonnistun.
Pahinta edellisessä on se, että se on oikeasti totta. Kauhu on varttia ennen h-hetkeä aitoa eikä siihen liity kehujen kerjäämistä. Aito tunne, ettei kelpaa. Aito tunne, että jos nyt ulkonäön pystyy unohtamaan, entä jos sössöttää ja sanoo jotakin väärää? Ja hassuinta on se, että päädyin takavuosina pari kertaa puhumaan teinioppilailleni ulkonäköpaineista. Silloin katsoin jokaista silmiin ja sanoin, että jokaisessa ihmisessä on kauneutta ja komeutta. Että älkää epäilkö sitä. Että minun on vaikeaa ajatella, että ylipäätään sellainen, jolla on jonkinlainen sielu, olisi jotenkin ruma. Tarkoitin joka sanaa.
Ja samaan aikaan sisimmässäni välillä olen ja olin hyvin epävarma. Sitten toisaalta, kun ilmapiiri on turvallinen ja onkin hyvän ystävän kanssa keskellä toisen ystävän kirjanjulkkarihumua, käy hyviä keskusteluja ja tulee tunne, että tänään minä kyllä näytän nätiltä.
Kysymys siitä, mitä tapahtuu oikeasti, on hyödyllinen fiktion ulkopuolella siksikin, että se muistuttaa elämän ja olemisen aidosta monimutkaisuudesta. Samaan aikaan läsnä voi olla hyvin erilaisia olotiloja ja tunteita, keskenään ristiriitaisiakin. Tähän päivään on kuulunut niin naurua, murhetta, iloa ja väsymystäkin, mutta tämän kirjoitettuani nekin selvisivät yhdestä sekamelskasta omiin lokeroihinsa, on parempi olla. Kaipaan nykyään joitakin juttuja kroonisesti. Eikä se välttämättä ole huono.
Sillä jos mietitään, mitä tapahtuu oikeasti, kaipaus voi katalysoitua ensin pyrkimykseksi, sitten jopa päämääräksi.
*Tämä Esikoiskirjailijan elämää -blogi kertoo esikoiskirjailijan arjesta ja ajatuksista. Esikoiskirjailijan elämää -blogia ylläpitää esikoiskirjailija Kata Melander. Klikkaa tästä profiileihini Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa.
Raukeus valtaa mielen. Pieni hoitokissaneiti on valvottanut yöllä, keho on fysioterapiasta hyvällä tavoin voipunut, käteni kurkottavat peitonraoista pitelemään puhelinta ja kirjoittamaan tämän.
Olen viime päivät voinut fyysisesti – yhtä kaatumista lukuun ottamatta – todella paljon paremmin. Niin hyvin, että Lue loppuun
