Sairaudet ovat kuin dramaturginen kone, opasti minua erään käsikirjoituskurssin kirjailijamentori noin viisi vuotta sitten. Ja totta vie, oikeassa hän olikin: sairauksissa draaman kaarta ei ole tarpeen erikseen etsiä ja sitten piirtää. Tapahtumien kyllin hyvä taiteellinen järjestely riittää.
Sain heti valmistujaisteni jälkeisellä viikolla niin Lue loppuun
Olen klassisen musiikin ystävä – klassisen musiikin pariin minut johdatteli jo pienenä tyttönä kummitätini, jonka kanssa kävin säännöllisesti alakoulun ensimmäiset kolme luokkaa kuuntelemassa erilaisia ohjelmistoja. Tämä on jo toinen syksy, kun päätin hankkia Turun filharmonisen orkesterin Torstaisarjaan kausikortin.
Olin kuitenkin muuttuneesta lipunmyyntisysteemistä pöyristyksissäni. Orkesterin kausiesitteen takasivulla todetaan Lue loppuun
Joskus on todella vaikeaa löytää oikeita sanoja mutta samalla on kuitenkin maailman tärkeintä kirjoittaa. Siinä itse asiassa on juuri kirjoittamisen ydin: yritys hahmottaa maailmaa. Kun kirjoitin teille viimeisimmän Sairaudet ja arki -tekstin, se ja teidän tukenne auttoivat minua samaan kaikkea järjestykseen ennen kaikkea päässäni.
Mutta sitä en olisi osannut ennustaa, että pian sen jälkeen Lue loppuun
Kerron teille nyt avoimesti viikostani.
Katson kaunista kesäiltaa silmiin työhuoneen ikkunasta. Olohuoneessa kaikuu koripallon MM-karsinta. Ilta on rauhaisa, torstai on toivoa täynnä, vai onko sittenkään?
Maanantaina pesin perunoita ja sain äkkiarvaamatta osteoporoosidiagnoosin. Mitään ei edes epäilty, piti vain varmistaa, että kaikki on hyvin. Ei ollut. On uusi lähete lääkärille ja Lue loppuun
Kirjailija on itselleen dramaturginen ihmiskoe. Fiktiivisessä kirjoittamisessa kun tehdään jokin asia näkyväksi kuvaamalla se toiminnan kautta; sitä dramaturgia kirjoittamisessa tarkoittaa. Mietitään, mikä asia motivoituu mistäkin ja tehdään siitä toiminta. Oppikirjaesimerkin tavoin: itku motivoituu usein surusta tai alakulosta. Itku on surun dramaturgia.
Sain tänään itseni kiinni pelon toimintamallista. Havainto ei ollut Lue loppuun
Kirjoitan tätä puhelimella suoraan levosta. Kipukohtaus pakottaa nyt lepoon, ja mikä ikävintä, se on aiheutunut palavasta innosta. Vietin eilisen illan selälleni liian intensiivisesti graduni parissa. Käsittelyssä oleva lähteeni on raskasta tekoa.
Lepään, jotten pääsisi kirjoittamaan. Olen tyhmänrohkeasti palannut gradun pariin lepojaksoilta. Kropan kannalta suorastaan haitallista eikä Lue loppuun
Älä irrota -esikoisromaanini kustannustapa oli perinteikkäässä kustannusmaailmassa sikäli poikkeuksellinen, että kustannuspalvelu oli suuren kustantamon sisällä. Monet tärkeät luottoihmiseni ja -ystäväni uskoivat ja tukivat. Tulisi paljon puhetta. Tulisi paljon keskustelua siitä, mihin teos esimerkiksi kriitikoiden silmissä asettuisi. Tulisiko kritiikkejä edes?
Niitä tuli, mutta myös korvaamattomia neuvoja. Ne voisi tiivistää tällaiseen Lue loppuun
Tämän blogitekstin alkuperäinen aihe on suostumuksellisuus. Ehkä pääsen siihen vielä tekstini mittaan. Kaksi aloitusvirkettä tuntuvat kankeilta ja kömpelöiltä, mutta jätän ne. En ole kirjoittanut viikkoon mitään ja sormeni hakevat nyt paikkaansa.
Tuli väsymys. Ihan kunnolla. Kuin yltä olisi mennyt se kuuluisa jyrä.
***
Olihan siitä jo Lue loppuun
No niin. Edellinen merkintä rikkoi kaikki ennätykseni: se on saanut 1805 näyttökertaa, lisäksi sain useita uusia seuraajia. En kuitenkaan edes linkitä tai puhu asiasta seuraavaa kappaletta enempää. Se tekee jotenkin niin kipeää. Kuvaavaa on, että pari päivää julkaisun jälkeen tunsin jopa Lue loppuun
Terveisiä pitkittyneeltä sairauslomalta. Keho voi kaikkea muuta kuin hyvin, mutta tässä tuli nyt tällainen pieni väli, jossa saatan saada kuulumiset tänne valmiiksi. Sillä voi pojat sentään, sairausloma ja epätieto kutittelevat kyllä aivonystyröitä. Se on sekä huono että hyvä, mukana on sekä kehittäviä ajatuksia että epätietoa pyörittelevää kierrettä.
Tällaista olen nyt yrittänyt analyyttisesti ajatella.
***
Olen ollut aina luonteeltani kiltti, reipas tyttö. Siis sellainen, joka teki läksynsä, vaikka olisi ollut mikä, meni kouluun, vaikka olisi ollut mikä, sai hyviä koulunumeroita eikä aiheuttanut käytöshäiriöitä, välillä valehteli opettajilleenkin kysyttäessä että kaikki oli aivan hyvin vaikka oikeasti kaikki olisikin ollut todella huonosti, pelottaisi ja ahdistaisi. Lukiossa silloinen avustajani sai repiä minut eräältä uskonnontunnilta kaksoistunnin tauolla lähtemään kotiin. Lonkkani oli mennyt sijoiltaan, sitä en silloin tiennyt, mutta ylähuuleni oli alkanut käydä jo kivusta siniseksi. Olisin välttämättä halunnut istua uskonnontunnin loppuun, sillä jalkaani oli särkenyt jo pitkään, viikkokaupalla, ja tunnilla naisopettajamme asia oli niin mielenkiintoista, että kuuntelin sitä paljon mieluummin kuin kärsin kivusta yksin kotona. Opin jo silloin – vaikka en ollut vielä edes kipupotilas – keinoja, joilla suunnata mieli kivusta muualle. Olin leikkauspöydällä vain kolme päivää tuon tunnin jälkeen.
Vain sisälläni ja kotona saatoin kapinoida. Kiltteydestä ja reippaudesta on ollut hyötyä siinä, että on välttänyt konflikteja. Kiltti ja reipas tyttö ei tahdo tehdä itsestään numeroa. Hän suorittaa. Minun kohdallani reippaan ja kiltin tytön tarinassa on yllä kerrottuja sävyjä, mutta tarinani ylätaso ei ole suinkaan uniikki saatikka koske vain tyttöjä – aika moni tunnistaa itsensä liian kiltin ja liian reippaan tarinasta, sellaisesta, jossa pärjätään liikaa yksin eikä sanota, jos mieltä jokin painaa. Itse tahdon oppia aktiivisesti tästä tarinasta pois, joskaan en aina onnistu.
Mutta minun piti aloittaa kirjailijanurani, ennen kuin jokin minussa ratkaisevasti muuttui. Kyllä, olen edelleen siten hyvin yksityinen ihminen, että pohdin paljon asioita itsekseni ja sisälläni. Yksityisyyden rajoja on pohdittava tarkasti. Silti, kun minusta tuli julkaistu kirjailija, sanojeni painoarvo kasvoi melko verran. Tajusin, että jos minulla on jonkinnäköistä sanallista valtaa, minulla on myös velvollisuus puhua epäkohdista ja pitää esillä niitä asioita, jotka ovat tärkeitä tai kaipaavat muutosta.
Yksi päivystysreissukin piti viime viikolla kokea, ennen kuin ymmärsin vielä senkin, että mikään ei todella muutu, jos asioista ei uskalleta puhua. Vammaisten kohtelu terveydenhuollossa tai yhteiskunnassa ei muutu niin kauan, kun on sosiaalisesti hyväksyttävää käyttäytyä vammaista kohtaan juuri vammaisuuden perusteella tökerösti, pyytää vammansa vuoksi jäykkää ihmistä rentoutumaan kolme kertaa tai sekä lääkärin että hoitajan suulla esittää avunpyyntöön varmistava kysymys, enkö todella saa itse housujani alas tutkimustilanteessa, esimerkiksi. Palaan päivystyskäyntiin liittyviin tunnelmiin varmasti myöhemmin, mutta nyt en halua viedä pohjaa Kynnys-lehteen kirjoittamaltani kolumnilta. Pitää kuitenkin todeta sekin, että sain päivystyksessä myös hyvää kohtelua, en pelkästään huonoa, mutta tuo päivystyskokemus herätti minussa monia ajatuksia ja tunteita.
***
Edellinen toimii mainiona aasinsiltana myös seuraavaan: Omiin kokemuksiin pohjautuva asioiden esiin tuominen on monista aitoa ja koskettavaa, ja esimerkiksi MeToo-kampanjan kohdalla myös todella arvokasta: niin isoa määrää faktapohjaisia kokemuksia ei voi sivuuttaa. Omista kokemuksistaan puhumisella on kuitenkin kääntöpuolensa; se on puhujalleen varsinkin merkittävien ja tärkeiden asioiden kohdalla usein tunteisiin käyvää ja raskasta. Siksi niin monista tärkeistäkin asioista vaietaan ja se on ymmärrettävää. Niin edellinen kappale kuin edellisen osion ylimmät rivitkään eivät olleet minulle helppoja. Ei vain yksinkertaisesti ole mutkatonta avata itseään muille, etenkään jos arvet ovat kivuliaita tai jos samalla joutuu arvostelun tai arvioinnin kohteeksi.
Siksi väitänkin tietäväni yhden syyn fiktiivisten tarinoiden suosiolle ihmisten keskuudessa: kipeitä ja tärkeitä asioita voi käsitellä fiktion suojissa, sekä lukijana että kirjoittajana.
On turvallista, kun tarina ei ole tosi ja voi käsitellä silti tekstissä itselleen tärkeitä ja kipeitä teemoja. Yhtäkkiä saakin armoa omalle keskeneräisyydelleen, kun tajuaa, että edes kukaan fiktiivisen tekstin henkilöistä ei ole täydellinen. Voi rakentaa toivon pohjavirettä riveille ja niiden väliin.
Ehkä juuri siksi minusta tuli kirjailija eikä kansalaisaktivisti. Minulla on ollut tahto sanoa, mutta myös pohtia rauhassa ja rakentaa omaa tekstiäni, omaa näkökulmaani. Minusta ei ole eturiviin perustelemaan nasevasti, mutta kun minulle antaa koneen näppäimistöineen tai kynän ja paperia, minä luon draamaan kaaren, jolla haluan vaikuttaa. Kaikessa pitää myös muistaa, että missään tarinassa tai tositilanteessa ei ole kategorisesti hyviksiä ja pahiksia. Kirjailija Jari Tervo kuvasi eilisessä Peter Nyman -ohjelmassa osuvasti, että hyvän ja pahan raja ei kulje ihmisten välissä vaan ihmisten sisällä. Niin – meissä jokaisessa on sekä vahvuuksia että sellaista kehitettävää, jolle voimme itse olla myös sokeita.
Mutta vain, kun sanat kasvattavat hiljaisuudesta äänen, jokin asia voi muuttua.
*Tämä Esikoiskirjailijan elämää -blogi kertoo esikoiskirjailijan arjesta ja ajatuksista. Esikoiskirjailijan elämää -blogia ylläpitää esikoiskirjailija Kata Melander. Klikkaa tästä profiileihini Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa.
