HAKEMISTO

Esikoisromaanin tuotantoblogi 10.5.2016–24.1.2017

Esikoiskirjailijan elämää 31.1.2017–

Esikoiskirjailijan elämää: Hajamietteitä koronaviikoilta

On varmaan vähän liiankin itsestäänselvää todeta, miten koronavirus on myllertänyt arkemme, synnyttänyt kriisin, laukaissut poikkeusolot. Silti aloitan siitä.

Kriisi kun yleensä törmäyttää ja pakottaa ajattelemaan asioita uudelta kantilta. Esiin työntyykin asioita, jotka on hyvässä arjessa liian helppo piilottaa ja lakaista. Itse olen joutunut vastatuksiin etenkin yhden kipeän totuuden kanssa: elämäni on osiltaan todella riippuvainen muista ihmisistä.

Tarkalleen ottaen elämässäni on kaksi osa-aluetta, jotka nitkutellessaan voivat toimia melkoisena käsijarruna muulle elämälleni – avuntarpeeni ja oma kroppani. Koska tarvitsen päivittäisessä arjessani apua, korona-ajasta on muodostunut melkoinen palapeli siitä, miten minua on turvallista avustaa ja miten edellinen huomioiden, riskiryhmäläisenä, voisin välttää kontakteja. Kaiken keskellä olen pyrkinyt tekemään sitä, josta minulle apurahassa maksetaan, eli väitöstutkimusta. Toinen kriittinen näkökulma on siis oma kroppani, joka on minut monesti seinää vasten litistänytkin. Jos jompikumpi näistä sakkaa, elämässä on luvassa melkoisen monta mutkaa.

Yhtälö sattuu. On aika runsaasti asioita, joihin itsellä on vain rajallinen mahdollisuus vaikuttaa, tosin paljon on niitäkin osa-alueita, jotka ovat aidosti itsestä kiinni.

Tässä koronakriisin pysähdyksissä kuitenkin tajusin, etten ole muistanut pitää riittävästi mielessäni erästä seikkaa.

Se on seuraava: on hyödytöntä laskea, montako kertaa elämässä metaforisesti kaatuu, kompastuu. Ratkaisevaa on nimittäin se, montako kertaa pystyy nousemaan ylös. Sillä jokainen kaatuu, pomminvarmasti.

***

Maailmani on ollut jo pitkään täynnä pelkoa. Olen juuri sitä ihmistyyppiä, joka voisi viettää iltansa pääksytysten ainoastaan eri asioita murehtien. Edellisten kolhujen kaikua. Kun tietää, mitä voi olla luvassa, pelkää aina pahimman skenaarion toteutuvan.

Minä olen ollut myös onnekas. Vaikka jokainen kaatuu, on olemassa kantoja, joiden edessä ei pääse ylös yksin. Mäkiä, jotka tarvitsevat lisävoimaa loivetakseen. Minulla on ollut tarpeeksi ojennettuja käsiä, kun niitä on ollut.

Mutta pelko on jäänyt, jopa haitallisuuteen asti.

***

Esimerkiksi kunnianhimo on voimakasta ristivetoa itsensä kehittämisen ja itsensä liiallisen ruoskimisen välillä. Ja kun toiveet eivät heti toteudukaan, kun siten kompastuu, on helppo alkaa pelätä pettymyksiään, jopa etukäteen.

En minä kuitenkaan. Kun minä en riitä. Kun minä en pysty. Joku muu pystyy.

Sisäinen ääni, joka minulla kytkeytyy usein ja jota nyt tajuan kuunnelleeni liikaa.

Sillä vaikka unelmat vaatisivat kaatumisia, ratkaiseva askel voi olla enää vain parin kaatumisen päässä.

Miksen minä voisi?

Se on iso kysymys, ja minulla on kolme tekstiä: näytelmä, romaanikäsikirjoituksen alku ja väitöskirja alkutekijöissään.

Kaikkeen kolmeen minulla on kunnianhimoa. Ja kunnianhimon takana on usein intohimoa, jolla jaksaa mäet, kannot ja muut murheet.

Seuraavaksi pitää vain uskaltaa.

Kaatua ja nousta.

*Tämä Esikoiskirjailijan elämää -blogi kertoo esikoiskirjailijan arjesta ja ajatuksista. Esikoiskirjailijan elämää -blogia ylläpitää esikoiskirjailija Kata Melander. Klikkaa tästä profiileihini Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa.

Esikoiskirjailijan elämää: Kauneutta on siellä, mihin sitä onnistuu luomaan

Tänään lukemistani uutisista irrotan teille vain yhden lauseen, joka jäi kaikumaan mieleeni. ”Sairauden myötä hän sai rohkeuden elää omannäköistä elämää.” En puutu artikkeliin sen enempää, sillä se ei muutoin liity pohdintoihini mitenkään. Nappaan vain yhden lauseen.

Sillä juuri noin minäkin olen sen kokenut.

Moni yllättyy, kun kerron, että ilman kipua Lue loppuun

Esikoiskirjailijan elämää: Katariina ja Kata

Eilen sattui hauska tilanne: selitin jotakin Älä irrota -romaanistani seurueessani olleelle henkilölle, johon toinen keskustelumme ulkopuolelta tokaisi, että hei, minähän olen lukenut tuon. En vain tiennyt, että Kata olet sinä.

Ja se sai puolestaan aivonystyräni ajattelemaan taiteilijanimen käyttämisen ulottuvuuksia. Onko kirjailijalla Katalla ja siviili-Katariinalla jotakin eroavaisuuksia?

Enimmäkseen Lue loppuun

Esikoiskirjailijan elämää: Rouva Niemi – kohtausharjoitus, joka lähti täysin käsistä

Jostakin pitää aloittaa, vaikka pää on pyörällä.

Aloitin menneen syyskuun alussa luovan kirjoittamisen perusopinnot ja maisterintutkintoni täydentämisen. Tähän syksyyn kuuluu kaksi opintojaksoa: johdantokurssi ja proosan kirjoittamisen kurssi. Johdantokurssilla tutustutaan kaikkiin niihin kirjoittamisen Lue loppuun

Esikoiskirjailijan elämää: Kamalan ihana erityisyys

Olen enenevissä määrin törmännyt etenkin sosiaalisessa mediassa käsitteeseen ”erityislapsi”. Se näyttää yleistyneen voimalla ja onkin eittämättä helposti mieleen jäävä kattotermi: sillä ilmaistaan, että lapsella on jonkin tavanomaisesta poikkeava ominaisuus tai ominaisuuksia.

Silti ”erityislapsi” väliin kalskahtaa korviini. Se on toki käsitteenä paljon pehmeämpi kuin vaikkapa suoraan diagnoosiin pohjaava tyypittely Lue loppuun

Esikoiskirjailijan elämää: Pitkä kirje loppukesästä

Nyt minä kuvittelen, että tämä blogipäivitys on vähän niin kuin kirje. Sillä vaikka vähän aikaan en ole löytänyt minkäänlaista sidettä sanoihin, taannoin totesin, että tämän minä osaan: minä osaan kirjoittaa pitkiä kirjeitä. En tiedä, voiko niitä sanoa rakastavansa. Jos voi, minä rakastan. Minä pidän niiden hengästyttävästä Lue loppuun

Esikoiskirjailijan elämää: Tahto ja ääni

Sairaudet ovat kuin dramaturginen kone, opasti minua erään käsikirjoituskurssin kirjailijamentori noin viisi vuotta sitten. Ja totta vie, oikeassa hän olikin: sairauksissa draaman kaarta ei ole tarpeen erikseen etsiä ja sitten piirtää. Tapahtumien kyllin hyvä taiteellinen järjestely riittää.

Sain heti valmistujaisteni jälkeisellä viikolla niin Lue loppuun