Tämä merkintä tuntuu vaikealta kirjoittaa. Ja kyllä, viimekertaiseen merkintääni viitaten se myös vähän hävettääkin. Ehkä se siksi onkin pakko kirjoittaa.

Minä niin haluaisin riittää.

Tämä on ollut ydintunteeni niin kauan kuin jaksan muistaa, syistä, joista ainakin osasta minulla on käsitys. Mutta niihin syihin ei ole tarpeen mennä nyt.

Tiedän senkin, että lauseen väittämä on ongelmallinen. Eihän täällä tarvitse riittää kuin itselleen, ja jokainen ihminen on aina itsessään riittävä.

Sitten tulee se kuuluisa mutta.

***

Sairastin tosiaan parisen viikkoa jotakin tautia. Kipuni helpottuivat – tietysti, joku saattaisi sanoa – sillä enimmäkseen lepäsin tautia pois. Kohtauslääkkeille ei ollut tarvetta, kolme viikkoa oli rauhallista ja suhteellisen kivutonta.

Ajattelin: nyt tästä syksystä on viimein selvitty. Ajattelin niin kuitenkin vähän turhan aikaisin.

Toivuttuani taudistani aloin lukea filosofian tenttiin. Koska oloni oli kivun kannalta hyvä, lisäsin lukuohjelmaani myös kaunoa. Palasin luennoille.

Ja kas: valvoin kipua koko edellisen yön. Viime yön sentään nukuin. Mutta kun olen kirjoittanut tämän, on pakko varmaan mennä taas maate.

En ole koskaan juossut askeltakaan. Uskallan silti sanoa, että kivun kanssa eläminen on raadollista kilpajuoksua, jossa ei voi voittaa. Juuri, kun luulee, että on jaksottanut elämäänsä tarpeeksi, muistanut levätä kunnolla ja luullut hallitsevansa edes pientä osaa, kipu lyö nuo luulot turhiksi. Aina.

Tuo asetelma on myös kiistatta yksi niistä syistä, miksi riittämättömyyden tunteeni pysyy. Edelleen mietin, mitä olen tehnyt väärin, että kipu ei pysynyt kurissa vähän kauemmin. Vaikka tiedän ja lääkäritkin sen ovat minulle todenneet, ettei ole mitään, mitä olisin jossain kohtaa voinut tehdä toisin. Oire on raaka, eikä tilanteeni ainakaan tästä kauheasti parane.

***

Oli ihanaa saada hetken lukea normaalisti. Olen lukenut nyt läpi tämänvuotisia Finlandia-ehdokkaita. Nyt luvussa on (kiputilanteeni huomioiden varmaan melko pitkään) Pasi Ilmari Jääskeläisen Kuurupiilon anatomia. Pasi on tuttuni, joten olen jäävi sanomaan, mutta olen vaikuttunut siitä, miten taidokkaasti hänenkaltaisensa reaalifantastikot pystyvät yhdistämään jollakin tavalla reaalisen ja fantasian. Luulin pitkään, ettei fantasia ole minut juttuni. Sitten tutustuin tanskalaisen Peter Hoegin kirjoihin. Olin äkkiä maagisesta realismista täysin myyty.

Mutta niin, olen lukenut. Olen nauttinut muiden töistä ja samalla kuitenkin väistämättä pohtinut sitä, miksi oma työni ei ole vielä ylittänyt kustannuskynnystä. Onko vielä jotain, mitä en ole tajunnut? Vai ovatko nämä muut tosiaankin vain niin paljon parempia kuin minä?

En tiedä. Olen ollut monta kertaa niin lähellä. Sen tiedän, että itseensä pitäisi luottaa ja tuuriakin tarvitaan, mutta sama riittämättömyyden tunne kalvaa minua tässäkin. Miksi monen vuoden työ ei vain kerta kaikkiaan riitä?

***

Jos tarkemmin ajattelen, tämä riittämättömyyteni on jo pidemmän aikaa tuntunut siltä, että olen väärässä paikassa väärään aikaan. Että yritän hirveästi, mutta aina asiat kohtaavat jonkin esteen. Yritän hirveästi elää, kuten keholleni parasta on, mutta kipu on tavoittamaton vastus. Yritän kovasti tavoitella unelmiani kirja-alalla, mutta en vain onnistu. Et cetera, et cetera.

Ja entäs sitten muutoin ihmisenä?

Ihmissuhteissanikin liian usein: väärä paikka, väärä aika. Olen rakkaudessa ikuinen hyvänpäiväntuttu, mutta harvoin mitään enempää. Minua saatetaan seurata kaukaakin, mutta ei tarjota mitään sen enempää.

En kiellä, etteikö sekin sattuisi. Haluaisin päättää tämän merkinnän toiveikkaaseen lausahdukseen. Niin kuin kerran kirjoitin, että hyviä asioita tulee vielä. Olisi parasta uskoa siihen, mutta seuraava on tässä hetkessä puhuttelevampi:

Niitä helpompia aikoja riittämättömyyden tunteeni kanssa tulee vielä.

*Tämä Esikoiskirjailijan elämää -blogi kertoo esikoiskirjailijan arjesta ja ajatuksista. Esikoiskirjailijan elämää -blogia ylläpitää esikoiskirjailija Kata Melander. Klikkaa tästä profiileihini Facebookissa, viestipalvelu X:ssä ja Instagramissa.