HAKEMISTO

Nostot

Esikoisromaanin tuotantoblogi 10.5.2016–24.1.2017

Esikoiskirjailijan elämää 31.1.2017–

Esikoiskirjailijan elämää: Osa 2: Kaikki lähtee katseesta

5 kommenttia

Syksy 2013. Minulla on kädessäni lasillinen gintonicia. Ihmisiä tungeksii ohitseni alati. On ahdasta. Me olemme baaritiskin perimmäisessä nurkassa ja IT-insinööriopiskelijat muuttavat Cheekin timantit joka kerran punaisiksi. Tomaatit on punaisia! raikaa kapakan täydeltä ja me hymyilemme, mutta minun hymyyni on toinenkin syy. Keskustelu poukkoilee kuin vuosia ei olisi ikinä ollutkaan. Tässä me olemme, kaksi ihmistä, jotka kerran huumaantuivat toisistaan lukiossa yhdeksi illaksi ja lähtivät sitten maailmalle, omille teilleen. Mutta minä muistan muutakin:

Minä muistan, millaista on olla nähty, kuultu. Haluttu. 

Lue loppuun →

Esikoiskirjailijan elämää: Osa 1: Antakaa anteeksi, että minä valehtelin

7 kommenttia

Pahimpina pettymyksen hetkinä minä ajattelen:

Antakaa anteeksi, että minä valehtelin.

***

En muista mitään viimeisestä päivästä säännöllisen kivutonta elämää. En ymmärtänyt nauttia, tietenkään. Jos olisin ymmärtänyt, että tuo päivä ilman kipua olisi viimeinen, olisin varmasti tehnyt toisin. Mutta ei, en muista siitä mitään. Minä voin ainoastaan kuvitella: Ehkä olin stressaantunut siitä, että olin kokemattomana yliopisto-opiskelijana ahtanut lukujärjestykseni liian täyteen. Ehkä minua ahdistivat asuinolosuhteet, jossa oli kahden tunnin jono vessaan ja neljän tunnin jono nukkumaan. Kun muut matkasivat opiskelijayksiöönsä tai johonkin soluun, minun matkani päättyi silloin vielä palvelutaloon. Mutta ei, minä en muista mitään. Minä muistan vain menneeni fysioterapiaan, jossa minuun kokeiltiin uutta metodia.

Minä muistan ottaneeni lääkkeet ja menneeni nukkumaani. Soittaneeni seuraavana päivänä lääkärilleni, sopertaen hätääntyneenä sanat:

Mä en pysty enää olemaan.

***

En kolmeen viikkoon pystynyt pyörätuolissani istumaan. Ja nyt siitä kolmesta viikosta on 11 vuotta. Siitä lähes kahdeksan kului heittelehtiessä kuin vieteriukko: kun fysioterapeutti oli väännellyt selkääni, minusta tuli niin kipuherkkä, että kipu saattoi laueta pienestäkin asennonmuutoksesta: taaksetaivutuksesta, tärinästä tai muusta liikkeestä. Opin sanan kipukohtaus: kipu saattoi tulla koska tahansa, kestää miten monta päivää tahansa, varoitusmerkkejä ei ollut. Omassa elämässäni minua piteli vain hyvin ohut lanka: monesti välilevypaine aiheutti kumarassa lukuasennossa kohtauksen enkä selvinnytkään tenttiin. Pieni auton äkkijarrutus, ja loppupäivä meni siinä. Yksikin väärä liike, yleensä juuri taaksetaivutus, ja olin vuoteeni oma, seinieni vanki. Yritin opetella elämään, kuten selkäni haluaa, mutta se oli liki mahdoton tavoite.

Kaikkia liikkeitä elämässään ei pysty mitenkään ennakoimaan.

Mutta sitten selän herkkyys alkoi hieman hellittää. Pystyin ottamaan vuonna 2018 vastaan kolmen viikon äidinkielenopettajansijaisuuden. Syyslukukaudella 2020 opetin suomen kieltä ja kirjallisuutta koko syksyn. Vaan mikään ei onnistunut kivutta: ei pidemmän työjakson jälkeinen edelliskevät, ei toissavuotinen gradu. Nyt olen unelmieni työssä, jota teen jatkuvasti kivun uhalla – siis jaksamisen rajoilla.

Kun kipuni alkoi, päätin tehdä kaikkeni, ettei kipu muuttaisi minua. Mutta vasta näinä vuosina olen ymmärtänyt, että se on mahdoton tehtävä.

Kipu muuttaa kaiken. Kipu määrittää kaiken. Tulin oudolla tavalla lohdutetuksi, kun eräs sometuttavani sanoi, ettei ihminen oikeastaan kestä jatkuvaa kipua. Ei sitä jaksa kantaa.

Kipuhan ei näy ulospäin. Kukaan ei tiedä, että yksittäinen luento tai sukulaissyntymäpäiville osallistuminen saattaa olla huippu-urheilijaluokan suoritus: jos kipu on kovaa ja silti on tehtävä, on pakko ottaa voimakkaampi lääke. Sen jälkeen on pakko sietää myös sivuvaikutukset, ja niiden kanssa on esitettävä normaalia ihmistä, tilanteessa kuin tilanteessa.

Ei mikään helppo rasti. Mutta se on se ainoa, jos haluaa pitää kiinni siitä, että huonoina jaksoinakin elämä ei ole pelkkää kipua.

Kipu rakentaa muurin. Aikakäsitys vääristyy, ajattelu kapenee. Hävettää. Ei halua vastata kysymykseen, mitä kuuluu. Niinpä sitä käpertyy itseensä, kipuunsa. Tulee ulos vasta, kun möröt on saatu voitettua.

Siinä voi kestää. Siinä voi moni ystävyys muuttaa muotoaan, siinä voi epäonnistua. Vaikka kivun keskellä maailman tärkeintä olisi kipukroonikolle saada rauhassa olla myös kipeä. Sillä se kuuluu hänen nykyiseen elämäänsä.

Mutta kivun suo on tumma. Aivan liian tumma.

***

Antakaa anteeksi, että minä valehtelin. Niin minä ajattelen pahimpina pettymyksen hetkinäni, kun kipu nielee minut kokonaan.

Sillä minä loin esikoisromaanini Älä irrotaan rakkaustarinan. Minä loin Saaran, Petterin ja vavisuttavan katseen ja turvallisen sylin, minä loin turvallisen kallion, johon päähenkilöni sai nojata, ei hätää, minä olen tässä, kaikki siinä asetelmassa viestittää, minä hyväksyn sinut juuri sellaisena kuin olet. Ja kaiken kruununa lähes jumalalliset mittasuhteet saava kosketus, joka läpäisee muurin, olkoon se miten paksu ja tiheä tahansa.

Minä loin toivoa sinne, missä toivoa on oikeastaan hyvin vähän. Mutta kyllähän minä käsitän, miksi kirjoitin niin. Minä halusin uskoa parempaan. Minä halusin johonkin kiputarinaan kauniin lopun.

Mutta totta se ei ole. Suurimman osan kivustani minä olen kärsinyt yksin. Nytkin olen saanut huonoja uutisia viikon toisensa perään. Sinulla ei ole kivunhoidossa kovin hyviä vaihtoehtoja, sanoi eräs spesialisti ja minä osasin jo arvata, miksi.

Kipu on täynnä kierteitä, syvenevää epätoivoa ja taistelua. Kaiken keskellä pitäisi arjessa jaksaa olla ihminen, vaikka esimerkiksi oma tilanteeni on huonompi kuin vuosikausiin. 

Sanon sen nyt suoraan: minä olen ole viikkokausiin tiennyt huomisesta päivästä. Minä en ole viikkokausiin herännyt levolliseen aamuun. Kipu on vaikea tarina siksi, koska vaikka toivoa aina on, on oikeasti mahdollista, että tarinan loppu ei ole kaunis. Ei ole yksinkertaisia ratkaisuja, vaikka niitä miten toivoisi.

Siis antakaa anteeksi, että valehtelin. Vaikka juuri fiktiossa on lupa vähän valehdellakin.

Tämä blogiteksti on osa verkkokolumnien sarjaa, jonka teemana on nähdä useista eri näkökulmista. Blogisarja on luovan kirjoittamisen aineopintojeni tietokirjoittamisen jakson lopputyö

*Tämä Esikoiskirjailijan elämää -blogi kertoo esikoiskirjailijan arjesta ja ajatuksista. Esikoiskirjailijan elämää -blogia ylläpitää esikoiskirjailija Kata Melander. Klikkaa tästä profiileihini Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa.

Esikoiskirjailijan elämää: ”Sinulla menee melkein kadehdittavan hyvin” – surullinen totuus on toinen

1 kommentti

Sain puolitoista kuukautta sitten twiitin, joka on painunut lähtemättömästi mieleeni:

”Sinulla menee melkein kadehdittavan hyvin.”

Ehkä twiittaaja näki sen, että olin juuri saanut työpaikan ulkomaisesta yliopistosta. Sen, että samaan aikaan odotan vastauksia kustantajalta käsikirjoituksestani.

Lue loppuun →

Esikoiskirjailijan elämää: Kultaiset kalterit

2 kommenttia

Minä itken ja kirjoitan tämän.

Terveisiä vankilasta, jossa on kultaiset kalterit.

Niin, tämä ei ole kivun ikkunaton selli. Tästä sellistä näkee maailman. Niin, tämä on se selli, josta usein puhutaan, kun puhutaan vaikkapa viihdeuutisten kuninkaallisista. He ovat syntyperänsä vuoksi etuoikeutettuja mutta koko maailman katseen alla.

Minä puhun avuntarpeestani.

***

Lue loppuun →

Esikoiskirjailijan elämää: Ihana, outo tiede: vallan kielioppia kielitieteilijän näkökulmasta

2 kommenttia

Nyt, kuulkaa! Aiheeni on tällä kertaa näistä luovista hommista poikkeava. Kyse on tällä kertaa tieteestä.

Olen nyt tasaisin väliajoin saanut korvanappiini tietoja siitä, mikä tiede onkaan tärkeää ja mikä ei. Jokin roti siihen, mitä rahoitetaan!

Tätä kirjoitusta olen pohtinut pitkään, mutta tänään rohkenen viimein kirjoittaa sen. Puhutaanpa siis hetki tieteestä.

Sain Suomen Kulttuurirahastolta viime vuoden helmikuussa vuoden tutkimusapurahan väitöskirjatyölleni otsikolla ”Suomen genetiivisubjekti.”

Niin, mikä? Saattaa joku ruudun ääressä pohtia.

Palataan siihen kohta. Ensin taustaksi muutama sana.

Kielioppi on oikeastaan kieli kielestä. Me olemme koodanneet asioille erilaisia nimiä, kuten ”genetiivi” ja ”subjekti”, jotta me pystyisimme puhumaan eri kielen ilmiöistä ja analysoimaan niitä.

Kielioppi kertoo, miten systeemi toimii. Ja se on kieliopissa tärkeää. Ei niinkään se, että osaa luetella ulkoa vaikka paikallissijarimpsun (se on toki ihan hauska).

Toisin sanoen siis se, että me tiedämme genetiivisubjektin (esim. lauseessa minun on pakko nukkua) olemassaolosta, ei ole tärkeää. Tärkeää on se, mitä sillä tehdään.

***

Jo opiskeluajoista lähtien minussa on vahvistunut ajatus, että jokaisen, joka on kiinnostunut vallasta, pitäisi olla kiinnostunut myös kieliopista.

Me tiedämme, että kirkas, virheetön kieli vaikuttaa. Eri rakenteiden viisaalla yhdistämisellä voitetaan ihmisten luottamus ja saavutetaan uskottavuus.

Mutta mikä on rakenteiden viisasta yhdistämistä? Se näkyy usein myös kieliopin tasolla. Esitän seuraavaksi tapausesimerkin Keskustan puheenjohtaja Annika Saarikon kampanjanavauspuheesta viime kuntavaaleissa. Puheen seuraavasta kohdasta nousi kohu, jota puheenjohtaja joutui oikomaan Helsingin Sanomissa asti.

Puheet siitä, että suomalaisen naisen pitäisi tehdä enemmän työtä — ne suututtavat minua. Se, että vanhempi jää toviksi kotiin lapsen ollessa pieni – ei se ole työllisyyden jarru. Tilastojen valossa suomalainen nainen tekee jo älyttömän paljon työtä elämänsä mitassa. Sanon Sinulle suomalainen, ahkera nainen: kelpaat, riität, olet hyvä.

Rakennat tätä maata, rakastat lähimmäistä. Hoidat työn, hoidat lapset, hoidat lapsenlapset, omat vanhempasi, appivanhempasi; harrastat, teet vapaaehtois- ja talkoohommia – ja istutat poisnukkuneiden haudoille kevään tullen kukat.

Sinä ja kaltaisesi olette kotimaan sankareita.

***

Hoidat työn, hoidat lapset, hoidat lapsenlapset, omat vanhempasi, appivanhempasi; harrastat, teet vapaaehtois- ja talkoohommia – ja istutat poisnukkuneiden haudoille kevään tullen kukat. Moni tämän kohdan luettuaan (ml. minä) tulkitsi puheen niin, että ensin kehystetään ”sinä riität”, mutta sitten maalataankin kuvaa superihmisestä, joka hoitaa yksin niin lapset, lapsenlapset, oman työn, omat vanhemmat, appivanhemmat.

Entä miksi tällainen kuva syntyi?

Subjektia tutkiessani törmään paljon myös objektin määritelmään. Ja tämä on kielitieteilijän näkökulmasta objektikysymys.

Suomen kielessä on kahdenlaisia objekteja. Totaaliobjekteja ja partiaaliobjekteja. Yksinkertaistetusti totaaliobjektia käytetään ensisijaisesti, kun on kyse koko objektin tarkoitteesta (1) tai tekeminen on päättynyt (2) Partiaaliobjektia käytetään, kun kyse on on vain osasta objektin tarkoitteesta tai tekeminen on kesken (3)

  1. Minä tein työn. ’koko työ’
  2. Minä luin kirjan ’luin kirjan loppuun’
  3. Minä luen kirjaa. ’luin osan kirjasta/kirja on vielä kesken.

Kohu syntyi siis kieliopin näkökulmasta ennen kaikkea siksi, että objektin käyttö antaa vaikutelman, että nuo asiat tehdään yksin. Vertaa, millainen vaikutelma syntyy tästä:

Rakennat tätä maata, rakastat lähimmäistä. Teet töitä, hoidat lapsia ja lapsenlapsia, omia vanhempiasi, appivanhempiakin.

Tulee väistämättä enemmän sellainen mielikuva, että arkeen mahtuu – kaikkia noita töitä – mutta myös muuta kuin superihmisyyttä.

Ja tämän takia minä tutkin kielioppia. Että ymmärtäisin systeemiä yhä syvällisemmin ja syvällisemmin.

*Tämä Esikoiskirjailijan elämää -blogi kertoo esikoiskirjailijan arjesta ja ajatuksista. Esikoiskirjailijan elämää -blogia ylläpitää esikoiskirjailija Kata Melander. Klikkaa tästä profiileihini Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa.